Kaiken takana on mainos

Tänään oli hetki aikaa, ja päätin hoitaa muutamia välilehtiä pois päiväjärjestyksestä. (Ei, en ole edelleenkään oppinut täysveriseksi bookmarkkaajaksi, vaan kiinnostavia artikkeleita ja tutustumista odottavia webbipalveluja jää helposti roikkumaan Firefoxin välilehtiin päiväkausiksi.)

En muista, kuka ja missä oli vinkannut Evan Williamsin Twitter-esityksestä TED.comissa. Itse asiassa en muistanut enää avanneeni koko videota välilehteen, mutta tietokoneeseen oli jäänyt äänet päälle ja Evanin puhe alkoi kuulua itsekseen, kun käynnistin selaimen. Ensi reaktiona rupesin etsimään oikeaa välilehteä ja stop-nappia, mutta puhuja saikin minut vangittua seitsemäksi minuutiksi seuraansa.

En ole Twitter-fani, vaan päinvastoin ihmettelen, miksi jotkut ihmiset (saatika yritykset) lisäävät minua siellä seurattaviinsa, vaikken ole eläissäni kirjoittanut sinne kuin kahdesti. Jollain tapaa pidän kuitenkin palvelun perussimppelistä logiikasta ja ihailen sitä, miten luovasti ihmiset keksivät hyödyntää palvelua, jossa ei ole juuri mitään ominaisuuksia.

Williamsin esitystä seuratessa huomasin, että karu Twitter on lähes täysi vastakohta suomalaiselle Qaikulle, vaikka molempia kutsutaankin mikroblogeiksi. Siinä missä Twitter tarjoaa käyttäjille vain 140 merkkiä mutta vapaat kädet tehdä omia sovelluksiaan ohjelmointirajapintojen kautta, Qaiku kehittää hiki hatussa uusia toimintoja, linkityksiä ja parempia näkymiä innokkaiden käyttäjien toivomuksista. Mielenkiintoista nähdä, kumpi pääsee pidemmälle. Sosiaalisen median aikakaudella täydelliset palvelut voivat kaatua omaan mahdottomuuteensa, kun taas pienet ja keveät kipuavat intohimoisten käyttäjäkehittäjien turvin pidemmälle kuin itse pääsisivät.

Evanin esityksen loputtua video ei päättynytkään, vaan sain vielä päivän herkkuhetken: joku amerikkalainen yritys siellä mainosti parempaa elämää ihmisille. Ei, en muista, mikä yritys. Ei, en kuulunut kohderyhmään. Minä nyt vaan satun tykkäämään hyvin tehtyjen mainosten katselemisesta.

Ehkä Bernoff olikin oikeassa, ja media on olemassa mainoksia varten. Eikä tänään tee mieli valittaa sitäkään.

Sivustaseuraajana nuorten netissä

Vietin viikonloppua teini-ikäisten sukulaispoikien kanssa ja – kuten arvata saattaa – pääsin oppimaan paljon uutta. Paitsi luistelemaan hokkareilla ja pelaamaan jääkiekkoa, myös hahmottamaan hitusen nuorten netinkäyttöä.

En aio tehdä mitään yleispäteviä tulkintoja kolmen pojan tietokoneella näpertelystä, mutta muutaman havainnon rohkenen silti kirjoittaa.

• Tiesin jo sen, että sähköposti on out, mutta yllätyin siitä, etteivät kaikki yläasteikäiset tarvitse edes meseä tai skypeä sen tilalle. Kommunikointi tapahtui pelisivun chatissa.
• IRC elää ja voi hyvin, eikä kyse ollut edes galleriasta. Itse kuvittelin jo aika päiviä sitten, että visuaalisuus ja kivat käyttöliittymät ajoivat tekstipohjaisen ircin yli nuorten keskuudessa, mutta ei. Lukioluokka vietti joululomaansa irc-kanavallaan aamusta iltaan.
• Aikuisten on kovin vaikea hahmottaa nuorten sosiaalista nettiä ja sen käyttäytymissääntöjä. Myös niiden, jotka luulevat itse hallitsevansa sosiaalista mediaa. Tietokonetta käyttämättömiä vanhempia käy sääliksi, jos he eivät edes ymmärrä, että lapset osaavat kyllä kiertää salasanaestot, aikarajoitukset jne.
• Nettiin voi jäädä jumiin samalla lailla kuin kirjan lukuun, urheiluun tai mihin tahansa. Tietokoneella olisi (verrattuna kirjaan) periaatteessa kaikki mahdollisuudet ohjata käyttäjää välillä myös pois koneen ääreltä. Ovatko kaikki nettipelien suunnittelijat kuitenkin niin itsekkäitä, että ihmiset halutaan ennemmin houkutella riippuvaisiksi kuin kohtuukäyttäjiksi?

Sivustaseuraajana oli jännä muistella, miten itse käytti nettiä samanikäisenä ja miten käyttökulttuurit ovat vuosien varrella muuttuneet. Ovathan ne. Yläaste- ja lukiovuosien aikana en tainnut käydä internetissä kuin kymmenisen kertaa kääntymässä.

Niin, ehkäpä en tosiaan tee nykynuortenkaan nykykäyttäytymisen pohjalta suuria tulkintoja siitä, miten nettiä käytetään kymmenen vuoden kuluttua työelämässä. Liekö mitään nettiä edes olemassa enää silloin.

Lehdistötilaisuus Toisessa Elämässä

Siitä on puolitoista vuotta, kun viimeksi kävin pyörähtämässä Second Lifessa. Pari kertaa kävin silloin katsastamassa, mistä on kyse, ja Helsingin Euroviisujen aikaan jopa hetken hengailin siellä viisuja seuraamassa. Oikeasti en kuitenkaan koskaan intoutunut koko jutusta, vaikka lentäminen ja puihin törmäily ihan viihdyttävää olikin.

Tänään tuli kuitenkin sopivan hyödyllinen syy uskaltautua verestämään lentotaitoja. Joensuun yliopisto järjesti Second Life -saarellaan lehdistötilaisuuden sosiaalisesta mediasta matkailumarkkinoinnissa [opas], mikä aiheena liittyi sopivasti menneisiin sekä tuleviin töihin.

Oli tavallaan ihan jännää istua siellä penkillä parinkymmenen muun kiinnostuneen seurassa ja kuunnella esityksiä Joensuusta. Sen verran toimiva konsepti, että lehdistötilaisuuksia järjestetään varmasti vastakin virtuaalisesti. (Tokihan niitä siis on järjestetty aiemminkin, vaikka itse olinkin noviisina paikalla tänään.) Mutta vähän lisää potkua kaipaisin konseptiin. Miksi mennään sillä samalla kaavalla kuin perinteisissä tilaisuuksissa, kun kaikkea jännääkin pystyisi tekemään?

Miksi me istuimme hiljaa siellä penkeillämme? Kuka kuunteli, kuka teki omalla koneellaan muuta. Itse keskityin itse asiassa aika vähän itse sisältöön ja tajusin, että olisin monologien sijaan kaivannut enemmän keskustelua, joka koitti vasta tilaisuuden lopussa ja johon otti osaa vain muutama. Sitäkin oli vähän hankala seurata chatissa, kun useampi teema eteni siinä yhtä aikaa.

En edes tiedä, keitä ne muut ihmiset olivat siellä. Tuolla olisi houkuttelevan helppoa toteuttaa ihmisten tägipilviä ja visualisoida ties miten, mistä asioista ihmiset ovat kiinnostuneita, miksi tulivat paikalle ja millaisia kontakteja he voisivat kaivata. Ammatillista deittailua siis kaipasin. Mielestäni loistava esimerkki SecondLifen mahdollisuuksien hyödyntämisestä on esim. se äänestyskäytäntö, että ihmiset voivat siirtyä mielipiteensä mukaiseen paikkaan kokousalueella. Liikkuminen on vähemmän häiritsevää kuin perinteisissä kokouksissa, joten sitä voidaan käyttää myös hyödyksi. Syntyvät ryhmittymät näyttävät sitten helposti yleiskuvan siitä, mitkä asiat saavat eniten kannatusta salissa. Samaa ryhmäytymistä voisi soveltaa myös hyödyllisten kontaktien etsiskelyyn.

Summa summarum: Kyllä, tahdon jatkossakin osallistua SL-tapahtumiin, mutta hiukan innovatiivisempia herkkuja kaipaisin mukaan. Toisaalta tänään riitti kyllä haastetta ihan vaan kävelyssä ja toisten törmäämiseltä välttelyssä.

Nettivieraana Tietoyhteiskunta-akatemiassa

Eduskunnan tietoyhteiskunta-akatemiassa on eilen ja tänään keskusteltu asiaa mm. sosiaalisesta mediasta ja verkkodemokratiasta. Tilaisuus ei ollut avoin kaikille, enkä töiden takia olisi edes päässyt paikalle Pikkuparlamentin auditorioon. Mutta kas, eduskunta on nykyään olemassa myös Internetissä.

Työnteon lomassa voinkin kuunnella suoraa lähetystä verkon välityksellä ja vilkuilla aiheeseen liittyvää keskustelua Jaikun seminaarikannusta. Osana Jaiku-yhteisöä koen itsekin olevani mukana tilaisuudessa, kun osa paikalla olijoistakin seuraa esitysten rinnalla käytävää verkkokeskustelua ja kommentoi niitä myös puheissaan.

Jotenkin innostuin taas siitä, miten sosiaalista mediaa voidaan käyttää hyödyksi. Onhan tätä toki tehty ennenkin ja itsekin olen välillä raportoinut seminaariesityksiä Jaikuun, mutta Eduskunnan linkittäminen tähän kuvioon tuntuu kovin innostavalta. Henkilökohtaisesti ilahduttaa myös se, että esityksissä putkahtelee esiin Somus-projektin teemoja ja projektin tavoitteet vaikuttavat kovin relevanteilta. Kiva huomata, että omalle työlle on kysyntää.

Parveilu kelpasi Akatemialle

Suomen Akatemia osoittautui rohkeammaksi organisaatioksi kuin Tutkimusparvessa epäiltiin ja myönsi rahoituksen konsortiolle, jonka yhtenä osapuolena on itseohjautuva ja ennalta määrittelemätön joukko yksilöitä Internetissä. Vaikka kuviota tasapainottaakin neljä perinteistä tutkimusryhmää, on parven hyväksyminen Somus-hankkeen viidenneksi tutkimusosapuoleksi kunnioitettava veto Akatemialta.

Tutkimusparvi sai osittain syntynsä osana Motive-ohjelman ansiosta ja on oikeutetusti keskeisessä roolissa myös itse projektissa, joka käynnistyy vuoden 2009 alussa. Tyylikästä tietysti olisi ollut, että Tutkimusparvi näkyisi muiden konsortion jäsenten rinnalla myös hyväksyttyjen hankkeiden listalla.

Henkilökohtaisesti olen tietysti innoissani jatko-opintojeni rahoituksesta mutta erityisesti mahdollisuudesta tehdä jotakin uutta ja jännää avoimen tutkimuksen saralla. Tutkimuksen varsinainen aihe eli kansalaisosallistuminen eri muodoissaan houkuttaa sekin. Uskon, että projekti edistää omalta osaltaan kansalaisparveilua ja sitä kautta toivottavasti parantaa hitusen maailmaa (vaikkei tutkija sitä saanutkaan tavoitella).

Toivottavasti parvi ei kärsi siitä, että sille on nyt ensimmäistä kertaa budjetoitu myös rahaa. Tähän asti vapaaehtoispohjalta ja oman työn ohessa pyöritetty parveilu on näyttänyt kyntensä useampaan otteeseen. Samaa soisi jatkossakin.

Porkkanamafia kopioi…

…nettisivuilleen saman WordPress-teeman, jonka itse valitsin omaan blogiini. (En tosin tiedä, oliko yhteensattuma ensimmäinen vedos sivusta vai jo Jaikussa pohditun uudistuksen tulos.)

Panen tämän kuitenkin ilolla merkille ja totean, että jollakulla toisella oli yhtä hyvä maku kuin itselläni. Harmistua ei voisikaan, koska itse olen ollut yhtä laiska, kun en ole laatinut omaa ulkoasua vaan hyödyntänyt toisten jo tekemään työtä. Onhan se hienoa, että hyvännäköiset sivut voi laatia ilman suurempia designerin taitoja niin tavallinen netinkäyttäjä kuin vapaaehtoispohjalta toimiva yhdistyskin.

Myös jotkut yritykset uskaltavat käyttää valmiita pohjia nettisivuillaan mutta ottavat tällöin tietoisen riskin, että joku muu firma saattaa näyttää netissä hämäävän samanlaiselta. Mielenkiintoista ajatella, että kovasti toitotettu brändin rakennus saattaakin jäädä kakkoseksi, jos vaihtoehtona on nopeus, helppous ja ketteryys. Uusia palveluja voi julkaista nopeasti ja kevyesti valmiita sivupohjia hyödyntäen sen sijaan, että viilataan kuukausitolkulla omaa palvelua hienoon kuntoon.

Itse huomaan arvostavani nykyään enemmän toimivia palveluja kuin hienoja ulkoasuja. Joskus ennen väreillä ja sijoittelulla oli suurempi merkitys myös erottautumisessa, kun sisältö oli muuten samaa kuvaa ja tekstiä kaikilla sivuilla. Nykyisessä netissä on paljon samaa valkoista, ja palvelujen erot syntyvät niiden toiminnoista.

Porkkanamafialle toivon menestystä huomiseen koitokseen! (Ja kiitän houkuttelevaa nimeä tämän sivun mahdollisesta kävijäryntäyksestä…)

Chrome mainostaa ovelasti

Päivän suuri uutinen ei ollut varsinainen yllätys. Googlen omaa webbiselainta on jo ehditty odotellakin.

Yllätys oli sen sijaan se, miten pitkä hetki itseltäni kului tutustuessa tuotteeseen, jota ei vielä ole saatavilla. Mainoskikkana toimi grafiikaltaan simppeli sarjakuva, joka toi Chromen kehittäjät ja ajatukset kiinnostavalla tavalla esiin. Jos sama 38 sivun informaatio olisi tarjottu tekstinä tai videona, olisin tuskin jaksanut kahlata sen läpi. Sarjakuvaa taasen luki kuin jännityskertomusta konsanaan. Insinöörityö saatiin oivallisella tavalla tuotua esiin supersankarimaisesti. Aika saavutus!

Täytyy vain ihmetellä, miten Google onnistuu kerta toisensa jälkeen pysymään yksinkertaisena ja selkeänä – niin palveluissaan kuin viestinnässään. Ei värejä eikä vilkkuvia kuvia, vaan tiukkaa asiaa. Paitsi yksinkertainen, Google tahtoo olla hyvä, kuten sarjakuvassakin julistetaan. “Me halutaan, että Internet säilyy reiluna, fiksuna ja turvallisena paikkana.”

Kuvan lähde: Google

Mitä tehdä, kun beta jumittaa?

Web-palveluja käyttäessä ei aina tule huomanneeksikaan, että logossa lukee beta eikä käyttäjälle taata, että palvelu toimii 24/7.

Jotkut palvelut osaavat kuitenkin ilahduttaa myös silloin, kun ne eivät toimi. Tänä aamuna sen teki Jaiku.

Hus, hus, pois netistä. Puhukaa toisillenne!

Olen pahoillani, en puhu jaikua

Viikko sitten kävin kesäretkellä Helsingissä. Parvellinen tutkijoita ja muita Internetistä, avoimista työtavoista ja uuden jännän tekemisestä innostuneita suhteellisen nuoria ihmisiä istui iltapäiväksi baariin ideoimaan tutkimusparven tulevaisuutta. Ja siinä lomassa paljon muutakin.

Tämä oli neljäs kerta, kun tutkimusparvi virallisesti kokoontui, ja samalla neljäs kerta, kun itse olin mukana. Tällä kertaa kokemus oli erilainen.

Alkuasetelma oli osaltani vähän kehno. Väsynyt, ajatukset pahasti kesken jääneissä työjutuissa, kolme tuntia myöhässä aloituksesta ja vieläpä hitusen skeptinen siitä, toimiiko paljon hehkutettu tutkimusparvi oikeasti. Kesken kaiken paikalle tulleena olo oli kuin maalaistytöllä kaupungissa. En tiennyt, mistä puhuttiin, enkä edes taustahälyltä kuullut.

Liekö johtunut siitä, että suurin osa “virallisista” asioista oli keskusteltu jo ennen saapumistani, vai siitä, että paikalla olijat olivat jotakin poikkeusta lukuunottamatta ennalta tuttua parviporukkaa, mutta jotenkin parvi ei imaissut mukaansa samalla tavalla kuin edellisissä tapaamisissa ja Jaiku-kanavalla. Parven organisoimattomuus, johtajattomuus ja suunnittelemattomuus alkoi yhtäkkiä vaivata, ja koko tilanne tuntui teennäiseltä. Jälkikäteen keksin kummalliselle ahdistumiselle syyn: jaikua ei voi puhua.

On oikeastaan aika outoa jutella kasvotusten ihmisille, joiden kanssa on tottunut kommunikoimaan tekstiviestin pituisin kommentein Jaikussa. Tavallisessa (lue: puhuen) keskustelussa on yhteinen aihe, jota yhdessä viedään eteenpäin. Yksi puhuu kerrallaan ja muut nyökyttelevät. Puheenaiheen tyrehtyessä keksitään aasinsilta seuraavaan asiaan, hiljaiset hetket ovat noloja ja vielä nolompaa on, jos yksi ihminen latelee yksinään omia ajatuksiaan, eikä kukaan vastaa niihin. Kesken lauseen on epäkohteliasta poistua seurasta.

Jaikussa kukin voi puhua, mistä aiheesta haluaa, eikä vastakaikua aina odotetakaan. Halukas voi napata puheenvuoron koska tahansa, ja toisten päälle voi puhua mainiosti kenenkään häiriintymättä. Hiljaiset hetket ovat sallittuja, jopa tavallisia. Yhtä tavallisia ovat innostuneet keskustelut, jotka etenevät omia polkujaan uusien ihmisten hypätessä matkaan ja toisten jäädessä kyydistä. Kukaan ei tiedä, kuka kuuntelee ja on vielä mukana. Sanottavan loppuessa aiheen käsittely voidaan päättää seinään ilman, että kenenkään tarvitsee vaivaantua.

Tutkimusparven kesäretkellä outo fiilis tuli siitä, että Jaikusta tuttu kommunikointitapa ei toiminutkaan yhteisen pöydän ympärillä mutta puolituttujen kanssa ei ollut muutakaan yhteistä kieltä. Mitä tästä tulee päätellä? Pidetään parvi tiukasti aisoissa netissä, jossa juttelu soljuu luontevasti? Ei, vaan tavataan uudestaan uudestaan, jotta maalaistytötkin löytävät yhteisen kielen ja oppivat puhumaan katsekontaktin kera. Oli kiva nähdä teitä ihmiset!

Kiiruhtamisen onni

Se tavallinen tarina: aikaa artikkelin kirjoittamiseen kuukausi, kaksi ehkä neljä. Eikä minkäänlaista kiirettä aloittaa. Aika hupenee hitaasti mutta varmasti, kunnes jäljellä on viikko, kaksi päivää, päivä.

Tiedän kyllä, että hyvä teksti syntyy prosessissa eikä yhdessä yössä. Silti prosessi käynnistyy omalla kohdallani tyypillisesti vasta, kun on pakko. Deadlinen kolkutellessa ovella kirjoittamiseen saa yllättäen innostavan vimman.

Eilen tuntui varsin mukavalta saada kirjoitusvaihde päälle, kun keskeneräisenä lojunut paperi piti saada aamupäivän aikana valmiiksi. Yllättäen lauseet syntyivät kuin itsestään – toisin kuin aloittaessani takkuavaa tekstiä silloin, kun ei vielä ollut kiire. Huomasin nauttivani kellon kanssa kilpailusta pitkän kesän jälkeen.

Ainakin niin kauan, kunnes jouduin myöntämään häviöni. Teksti valmistui määräaikaan mennessä, mutta tallennusmuodon kanssa tuli (tietysti) ongelmia, ja valmis artikkeli lähti matkaan minuutin myöhässä. Ratkaisevan minuutin.

Hämmentyneenä jään odottamaan, onko konferenssin järjestäjän kello käynyt samaa aikaa. Vaikka olisi, en taida olla harmissaan. Sen verran hyvältä pikakirjoittaminen maistui, ettei aika valunut hukkaan, vaikkei paperi saisikaan hyväksyntää. Onpahan nyt valmis raakile odottamassa uutta takarajaa.