Puoleen vuoteen ei kai ollut hetkeä tai asiaa, mutta tänään järisi maa alla sen verran, että tämä kokemus täytyy jakaa.

Osallistuin eilen Otaniemi Forum -tapahtumaan, josta voisi sinänsä jakaa montakin oivallusta, mutta kerron kuitenkin siitä, mitä tapahtui sen esityksen aikana, johon en keskittynyt koska olin kuullut sen pari kertaa aiemminkin.

Osallistujille oli etukäteen lähetetty ohjeet ladata kännykkään Zokem-sovellus, jolla voisi tapahtuman aikana jakaa ajatuksia, jotka näytetään seinällä kaikille osallistujille. Juttu oli vähän huonosti ohjeistettu paikan päällä tai sitten suunnitelmasta oli luovuttu, sillä eihän siellä mitään viestejä näkynyt missään. (Eihän?)

Sen tutun esityksen aikana päätin kuitenkin kokeilla sovellusta itsekseni, ja kännykkään lataaminen kävi ihan näppärästi. Saman tien sovelluksen avattuani se tiesi minun olevan Teekkarikylässä, mikä tuntui ihan hauskalta. Kirjoitin yhden statusviestin ja yritin löytää kaverikseni OF2009-tapahtuman, mutten onnistunut siinä ja unohdin koko jutun.

Tänään menin katsomaan sovellusta netin kautta ja olin lievästi sanottuna hämmentynyt, kun sovellus kertoi, missä muualla olin Teekkarikylästä poistumisen jälkeen liikkunut ja keneltä olin tänä aamuna saanut puhelinsoiton. Kas, sovelluspa ei sulkeutunutkaan kokonaan vaan jäi seuraamaan kännykkäni puuhia taustalle.

Käyttäjätutkijan unelma? Käyttäjän painajainen? Jokavelin ilo?

Kävin äkkiä ruksimassa puhelutietoni ja liikkeeni näkymättömiksi ja onnistuin myös sulkemaan sovelluksen puhelimesta. Sillä eihän tuollaista nyt voi tehdä, että jakaisi kaiken tekemisensä kaikkien tai edes kaveriensa kanssa, eihän?

Jotain kutkuttavaa sovelluksessa kuitenkin oli. Suurin ällistys taisi tulla siitä, että joku on oikeasti toteuttanut tuollaisen kaiken tallentavan sovelluksen, mistä on teoretisoitu ja peloteltu. Ja nettisivujen perusteella Alpha-versiolla on jo paljon innokkaita käyttäjiä, joista osa jakaa tietoja julkisestikin. Yksityisyysasetukset olisi myös helppo säätää niin, että kukin kaveripiiriin kuuluva näkee vain sen, mitä hän saakin tietää. Tästä saattaa tulla vielä kova juttu.

Juuri kun yrityksissä alkaa viritä innostusta sosiaalisen median hyödyntämiseen, talousrealiteetit lyövät vasten naamaa. “Meillä ei ole juuri nyt resursseja alkaa pyörittää yhteisöpalvelua, vaikka tarvetta sille olisikin”, totesi erään organisaation edustaja juuri.

Sosiaalisen median onni on tietysti siinä, ettei se vaadikaan suuria investointeja. Itse asiassa oman yhteisön pyörittäminen ei ole nousukauden aikanakaan välttämättä se fiksuin vaihtoehto. Kuten Stephen Baker totesi BusinessWeekissä, verkostopalveluista ei ole iloa ennenkuin niissä on laumoittain ihmisiä, ja laumat ovat jo kiireisiä Facebookissa, LinkedInissä ja Twitterissä. Niihin siis!

Osa pomoista väittää myös hyötyvänsä omasta twitteröinnistä. Sen kautta on saatu uusia ideoita ja luotu suhteita. Tosin esimerkiksi Guy Kawasaki, joka “seuraa” 117 000 henkilöä, ei oikeasti seuraa heitä vaan käyttää Twitteriä massamainontaan ja toisaalta henkilökohtaisiin viesteihin sähköpostin korvaajana.

Twitter for me is a broadcasting tool. It’s not a “social medium” at all. (Guy Kawasaki)

Sosiaalista mediaa voi hyödyntää myös kevyemmin keinoin. Jakob Nielsen ei keksi yhtään syytä, miksi toimitusjohtajan kannattaisi itse twitteröidä, mutta palvelua voi kuitenkin hyödyntää toisinpäin. Baker neuvookin hakemaan Twitterillä, mitä muut kirjoittavat firmastasi. Pienillä konsteilla voi saada yllättävän hyödyllistä asiakastietoa.

Vasta-alkajille reseptiksi varttitunti (passiivista) sosiaalista mediaa päivässä:

• Twitter-haku (3 min): Katso, mitä yrityksestäsi puhutaan Juuri Nyt. Hakutuloksista saat myös RSS-syötteen, jolloin huomisaamuna asia hoituu vielä helpommin RSS-lukijan kautta.
• Technorati-katsaus (7 min): Hae, mitä blogistaniassa puhutaan sinusta ja firmastasi. Suurimmalla “Technorati Authorityllä” arvotetut blogimerkinnät kannattaa lukaista läpi, sillä niihin viitataan eniten muualta eli viesti leviää niiden kautta tehokkaasti maailmalle.
• Facebook-haku (5 min): Löytyykö Facebookista ryhmiä tai fanisivuja, joissa puhutaan yrityksesi toimialaan kuuluvista asioista. Kokeile muutamaa hakutermiä ja käy kurkkaamassa, mitä ryhmissä puhutaan. Liity itse mukaan, jos uskallat!

Hetken tätä nautittuaan tekee ehkä mieli myös jotakin vahvempaa.

Tänään oli hetki aikaa, ja päätin hoitaa muutamia välilehtiä pois päiväjärjestyksestä. (Ei, en ole edelleenkään oppinut täysveriseksi bookmarkkaajaksi, vaan kiinnostavia artikkeleita ja tutustumista odottavia webbipalveluja jää helposti roikkumaan Firefoxin välilehtiin päiväkausiksi.)

En muista, kuka ja missä oli vinkannut Evan Williamsin Twitter-esityksestä TED.comissa. Itse asiassa en muistanut enää avanneeni koko videota välilehteen, mutta tietokoneeseen oli jäänyt äänet päälle ja Evanin puhe alkoi kuulua itsekseen, kun käynnistin selaimen. Ensi reaktiona rupesin etsimään oikeaa välilehteä ja stop-nappia, mutta puhuja saikin minut vangittua seitsemäksi minuutiksi seuraansa.

En ole Twitter-fani, vaan päinvastoin ihmettelen, miksi jotkut ihmiset (saatika yritykset) lisäävät minua siellä seurattaviinsa, vaikken ole eläissäni kirjoittanut sinne kuin kahdesti. Jollain tapaa pidän kuitenkin palvelun perussimppelistä logiikasta ja ihailen sitä, miten luovasti ihmiset keksivät hyödyntää palvelua, jossa ei ole juuri mitään ominaisuuksia.

Williamsin esitystä seuratessa huomasin, että karu Twitter on lähes täysi vastakohta suomalaiselle Qaikulle, vaikka molempia kutsutaankin mikroblogeiksi. Siinä missä Twitter tarjoaa käyttäjille vain 140 merkkiä mutta vapaat kädet tehdä omia sovelluksiaan ohjelmointirajapintojen kautta, Qaiku kehittää hiki hatussa uusia toimintoja, linkityksiä ja parempia näkymiä innokkaiden käyttäjien toivomuksista. Mielenkiintoista nähdä, kumpi pääsee pidemmälle. Sosiaalisen median aikakaudella täydelliset palvelut voivat kaatua omaan mahdottomuuteensa, kun taas pienet ja keveät kipuavat intohimoisten käyttäjäkehittäjien turvin pidemmälle kuin itse pääsisivät.

Evanin esityksen loputtua video ei päättynytkään, vaan sain vielä päivän herkkuhetken: joku amerikkalainen yritys siellä mainosti parempaa elämää ihmisille. Ei, en muista, mikä yritys. Ei, en kuulunut kohderyhmään. Minä nyt vaan satun tykkäämään hyvin tehtyjen mainosten katselemisesta.

Ehkä Bernoff olikin oikeassa, ja media on olemassa mainoksia varten. Eikä tänään tee mieli valittaa sitäkään.

Onko tämä nyt surkuhupaisaa vai ilo? Sovitaan, että ilo.

Taisin jostain jaikuista saada pari viikkoa sitten linkin Miia Kososen blogiin, jossa oli aukikirjoitettuna hänen tuoreen väitöskirjansa lektioluento. En muka ehtinyt lukea tekstiä saman tien ja jätin sen auki selaimen välilehteen odottamaan sopivaa lukuhetkeä. Samaan syssyyn löytyi monta muutakin mielenkiintoista juttua netistä, ja välilehtiä alkoi olla avoinna turhan monta. Sellaisia sivuja, joista ei tiedä, kannattaako merkata muistiin Deliciousiin, mutta joita ei viitsisi jättää lukemattakaan. Firefox ei tahtonut kestää välilehtien kuormitusta ja kaatuili useamman kerran päivässä avatakseen taas uudestaan sen seitsemän sivua ja pdf:ää.

Tänä aamuna päätin siivota selaimen – eli lukea myös sen Kososen blogikirjoituksen. Ja kas, taisin käyttää kokonaista viisi minuuttia mielenkiintoisen lektioluennon lukemiseen. (Eikö tähän muka ollut aikaa aiemmin..?) Surkuhupaisaa tästä voisi tehdä se, että suotta odotin sopivaa aikaa lukemiselle ja sillä välillä puhuin itse samasta teemasta osaamatta hyödyntää Miian jo tutkimia asioita.Viisas pääsisi vähemmällä, kun käyttäisi toisten tekemää työtä eikä yrittää viisastella itsekseen.

Ilon tästä tekee kuitenkin se, että tekstiä oli niin mukava lukea. Onpa kiva huomata, että suomeksikin voi puhua tieteestä ja vieläpä tehdä se niin selkeästi, että lukeminen on helppoa. Aihe (virtuaaliyhteisöt) on lisäksi mukavan lähellä oman tutkimukseni teemoja ja viritti ajatuksia sopivasti.

Ihmisten kauhistellessa netin uhkia on hyvä saada lukea myös näitä positiivisia puolia:

Joskus virtuaaliyhteisöt tarjoavat konkreettista todellisuuttakin kirkkaamman ikkunan ihmisten elämään sellaisena kuin elämä arjessa on: ne ovat tiloja, joissa ihmiset uskaltavat pukea ajatuksensa ja kokemuksensa sanoiksi ja olla sitä, mitä todella ovat.

Taidanpa tallettaa linkin myös sinne Deliciousiin.

Olen jo pidempään miettinyt, miten netin hyviä puolia voisi hyödyntää ilman, että se söisi ajan kaikelta muulta. En jumitu koneelle yleensä vapaa-aikana, mutta työt ovat nykyään niin pitkälti netissä, ettei verkkokatkon aikana pysty tekemään oikeastaan mitään. Tai no. Silloin siis voisi juuri tehdä kaikki ne työt, jotka muuten jäävät jalkoihin, kun pitää olla koko ajan online ja seurata kymmentä keskustelua ja blogia ja uutissivua ja muka tietää kaikki, mitä tieteessä, netissä ja maailmassa tapahtuu.

Kirsi Piha kirjoitti fiksusti Talouselämän kolumnissa, että ihminen ei pysty tekemään montaa asiaa yhtä aikaa. Multitasking on vain itsensä huijaamista.

Olen tavallaan tiedostanut saman asian ennenkin, mutta nyt taas sattui kohdalle tuo, että tuhlaamme vain aikaamme ja heikennämme päätöksentekokykyämme, jos yritämme koko ajan vaihdella sähköpostien, nettikeskustelujen, kirjoittamisen ja lukemisen välillä. Siihenhän sitä tulee syyllistyttyä joka päivä.

En usko uudenvuodenlupauksiin, mutta jotain ryhtiliikettä voisi taas harrastaa uuden työvuoden kunniaksi. Voisi vaikka pitää netittömiä päiviä (ei kai maailma yhdessä päivässä kaadu) tai avata sähköpostit ja nettiselaimen säännöllisesti vasta iltapäivällä. Ihailen niitä työpaikkoja, joilla on kollektiivisesti sovittu sähköpostivapaista aamuista, jolloin kukaan ei odotakaan saavansa vastausta ennen puoltapäivää. Oikeasti kiireellisiä asioita ei ehkä kuitenkaan ole niin paljon kuin tahdomme kuvitella.

Sekin lienee harhaa, että kaikki tieto on netissä eikä töitä pysty tekemään offline. Kai nyt omasta päästäkin pitäisi jotain hippusia löytyä, kun vain joutaisi niitä kaivelemaan.

Vietin viikonloppua teini-ikäisten sukulaispoikien kanssa ja – kuten arvata saattaa – pääsin oppimaan paljon uutta. Paitsi luistelemaan hokkareilla ja pelaamaan jääkiekkoa, myös hahmottamaan hitusen nuorten netinkäyttöä.

En aio tehdä mitään yleispäteviä tulkintoja kolmen pojan tietokoneella näpertelystä, mutta muutaman havainnon rohkenen silti kirjoittaa.

• Tiesin jo sen, että sähköposti on out, mutta yllätyin siitä, etteivät kaikki yläasteikäiset tarvitse edes meseä tai skypeä sen tilalle. Kommunikointi tapahtui pelisivun chatissa.
• IRC elää ja voi hyvin, eikä kyse ollut edes galleriasta. Itse kuvittelin jo aika päiviä sitten, että visuaalisuus ja kivat käyttöliittymät ajoivat tekstipohjaisen ircin yli nuorten keskuudessa, mutta ei. Lukioluokka vietti joululomaansa irc-kanavallaan aamusta iltaan.
• Aikuisten on kovin vaikea hahmottaa nuorten sosiaalista nettiä ja sen käyttäytymissääntöjä. Myös niiden, jotka luulevat itse hallitsevansa sosiaalista mediaa. Tietokonetta käyttämättömiä vanhempia käy sääliksi, jos he eivät edes ymmärrä, että lapset osaavat kyllä kiertää salasanaestot, aikarajoitukset jne.
• Nettiin voi jäädä jumiin samalla lailla kuin kirjan lukuun, urheiluun tai mihin tahansa. Tietokoneella olisi (verrattuna kirjaan) periaatteessa kaikki mahdollisuudet ohjata käyttäjää välillä myös pois koneen ääreltä. Ovatko kaikki nettipelien suunnittelijat kuitenkin niin itsekkäitä, että ihmiset halutaan ennemmin houkutella riippuvaisiksi kuin kohtuukäyttäjiksi?

Sivustaseuraajana oli jännä muistella, miten itse käytti nettiä samanikäisenä ja miten käyttökulttuurit ovat vuosien varrella muuttuneet. Ovathan ne. Yläaste- ja lukiovuosien aikana en tainnut käydä internetissä kuin kymmenisen kertaa kääntymässä.

Niin, ehkäpä en tosiaan tee nykynuortenkaan nykykäyttäytymisen pohjalta suuria tulkintoja siitä, miten nettiä käytetään kymmenen vuoden kuluttua työelämässä. Liekö mitään nettiä edes olemassa enää silloin.

Siitä on puolitoista vuotta, kun viimeksi kävin pyörähtämässä Second Lifessa. Pari kertaa kävin silloin katsastamassa, mistä on kyse, ja Helsingin Euroviisujen aikaan jopa hetken hengailin siellä viisuja seuraamassa. Oikeasti en kuitenkaan koskaan intoutunut koko jutusta, vaikka lentäminen ja puihin törmäily ihan viihdyttävää olikin.

Tänään tuli kuitenkin sopivan hyödyllinen syy uskaltautua verestämään lentotaitoja. Joensuun yliopisto järjesti Second Life -saarellaan lehdistötilaisuuden sosiaalisesta mediasta matkailumarkkinoinnissa [opas], mikä aiheena liittyi sopivasti menneisiin sekä tuleviin töihin.

Oli tavallaan ihan jännää istua siellä penkillä parinkymmenen muun kiinnostuneen seurassa ja kuunnella esityksiä Joensuusta. Sen verran toimiva konsepti, että lehdistötilaisuuksia järjestetään varmasti vastakin virtuaalisesti. (Tokihan niitä siis on järjestetty aiemminkin, vaikka itse olinkin noviisina paikalla tänään.) Mutta vähän lisää potkua kaipaisin konseptiin. Miksi mennään sillä samalla kaavalla kuin perinteisissä tilaisuuksissa, kun kaikkea jännääkin pystyisi tekemään?

Miksi me istuimme hiljaa siellä penkeillämme? Kuka kuunteli, kuka teki omalla koneellaan muuta. Itse keskityin itse asiassa aika vähän itse sisältöön ja tajusin, että olisin monologien sijaan kaivannut enemmän keskustelua, joka koitti vasta tilaisuuden lopussa ja johon otti osaa vain muutama. Sitäkin oli vähän hankala seurata chatissa, kun useampi teema eteni siinä yhtä aikaa.

En edes tiedä, keitä ne muut ihmiset olivat siellä. Tuolla olisi houkuttelevan helppoa toteuttaa ihmisten tägipilviä ja visualisoida ties miten, mistä asioista ihmiset ovat kiinnostuneita, miksi tulivat paikalle ja millaisia kontakteja he voisivat kaivata. Ammatillista deittailua siis kaipasin. Mielestäni loistava esimerkki SecondLifen mahdollisuuksien hyödyntämisestä on esim. se äänestyskäytäntö, että ihmiset voivat siirtyä mielipiteensä mukaiseen paikkaan kokousalueella. Liikkuminen on vähemmän häiritsevää kuin perinteisissä kokouksissa, joten sitä voidaan käyttää myös hyödyksi. Syntyvät ryhmittymät näyttävät sitten helposti yleiskuvan siitä, mitkä asiat saavat eniten kannatusta salissa. Samaa ryhmäytymistä voisi soveltaa myös hyödyllisten kontaktien etsiskelyyn.

Summa summarum: Kyllä, tahdon jatkossakin osallistua SL-tapahtumiin, mutta hiukan innovatiivisempia herkkuja kaipaisin mukaan. Toisaalta tänään riitti kyllä haastetta ihan vaan kävelyssä ja toisten törmäämiseltä välttelyssä.

Eduskunnan tietoyhteiskunta-akatemiassa on eilen ja tänään keskusteltu asiaa mm. sosiaalisesta mediasta ja verkkodemokratiasta. Tilaisuus ei ollut avoin kaikille, enkä töiden takia olisi edes päässyt paikalle Pikkuparlamentin auditorioon. Mutta kas, eduskunta on nykyään olemassa myös Internetissä.

Työnteon lomassa voinkin kuunnella suoraa lähetystä verkon välityksellä ja vilkuilla aiheeseen liittyvää keskustelua Jaikun seminaarikannusta. Osana Jaiku-yhteisöä koen itsekin olevani mukana tilaisuudessa, kun osa paikalla olijoistakin seuraa esitysten rinnalla käytävää verkkokeskustelua ja kommentoi niitä myös puheissaan.

Jotenkin innostuin taas siitä, miten sosiaalista mediaa voidaan käyttää hyödyksi. Onhan tätä toki tehty ennenkin ja itsekin olen välillä raportoinut seminaariesityksiä Jaikuun, mutta Eduskunnan linkittäminen tähän kuvioon tuntuu kovin innostavalta. Henkilökohtaisesti ilahduttaa myös se, että esityksissä putkahtelee esiin Somus-projektin teemoja ja projektin tavoitteet vaikuttavat kovin relevanteilta. Kiva huomata, että omalle työlle on kysyntää.

Suomen Akatemia osoittautui rohkeammaksi organisaatioksi kuin Tutkimusparvessa epäiltiin ja myönsi rahoituksen konsortiolle, jonka yhtenä osapuolena on itseohjautuva ja ennalta määrittelemätön joukko yksilöitä Internetissä. Vaikka kuviota tasapainottaakin neljä perinteistä tutkimusryhmää, on parven hyväksyminen Somus-hankkeen viidenneksi tutkimusosapuoleksi kunnioitettava veto Akatemialta.

Tutkimusparvi sai osittain syntynsä osana Motive-ohjelman ansiosta ja on oikeutetusti keskeisessä roolissa myös itse projektissa, joka käynnistyy vuoden 2009 alussa. Tyylikästä tietysti olisi ollut, että Tutkimusparvi näkyisi muiden konsortion jäsenten rinnalla myös hyväksyttyjen hankkeiden listalla.

Henkilökohtaisesti olen tietysti innoissani jatko-opintojeni rahoituksesta mutta erityisesti mahdollisuudesta tehdä jotakin uutta ja jännää avoimen tutkimuksen saralla. Tutkimuksen varsinainen aihe eli kansalaisosallistuminen eri muodoissaan houkuttaa sekin. Uskon, että projekti edistää omalta osaltaan kansalaisparveilua ja sitä kautta toivottavasti parantaa hitusen maailmaa (vaikkei tutkija sitä saanutkaan tavoitella).

Toivottavasti parvi ei kärsi siitä, että sille on nyt ensimmäistä kertaa budjetoitu myös rahaa. Tähän asti vapaaehtoispohjalta ja oman työn ohessa pyöritetty parveilu on näyttänyt kyntensä useampaan otteeseen. Samaa soisi jatkossakin.

Osallistuin lauantaina NordiCHI-konferenssin jatko-opiskelijaseminaariin, joka oli loistava tilaisuus saada päteviltä proffilta sekä kirpeää kritiikkiä että inspiroivia ideoita omaan tutkimukseen.

Vaikka meidän kaikkien osallistujien tutkimusaiheet olivat kovin erilaisia, yksi palaute oli yhteinen lähes kaikille tutkijaksi havitteleville: fokusoi, fokusoi ja fokusoi. Tämä rajauksen taito tiivistyi päivän kuluessa seuraavaksi ohjeeksi:

“Mikä on se kala, josta haluat sinut muistettavan?”

Kala viittaa tässä siihen tarkasti fokusoituun juttuun, jonka ympärille koko tutkimus kietoutuu. Sitä omaa kalaani sitten pohdiskelin iltahämärissä hotelliin kävellessä. Jostain palautui mieleeni vuoden takainen hetki, kun jouduin muotoilemaan jatko-opintojeni tavoitteen siskolleni. Jos sosiaalinen media, osallistuva suunnittelu ja käyttäjäkeskeinen suunnitteluprosessi ovat keskustelukumppanille hämäriä käsitteitä, voi päätyä muotoilemaan asiansa vaikka seuraavasti: “Haluan edistää sitä, että äiti voi saada sellaisia palveluja kuin se tarvitsee.”

Tavallisten, ei nettiä käyttävien, ihmisten ottaminen mukaan tuotekehitykseen sosiaalisen median välineillä lienee kuitenkin juuri sellainen kunnianhimoinen tavoitteen määrittely, josta lauantaina varoitettiin. Yritän siis muistaa myös toisen tärkeän ohjeen:

“Jos haluat parantaa maailmaa, älä opiskele tohtoriksi!” (Tai paranna maailma vasta tutkinnon jälkeen.)

Lähiaikoina onkin luvassa oman tavoitteen määrittelyä – jälleen kerran – tieteellisesti päteväksi ja riittävän pieneksi.