Apu 1: Pomodoro

Tomaattitekniikkaa olen ylistänyt ennenkin, mutta se ansaitsee edelleen ensimmäisen sijan. 25 minuutin työ + 5 minuutin tauko -rytmi ja tarkka päiväkirjanpito tehdystä työstä oli perusta tehokkaalle keskittymiselle.

Apu 2: Kirjoituskone

Suurimman osan ajasta en ollut omalla tietokoneellani kiinni verkossa. Läppäri hoiti siis pelkän kirjoituskoneen virkaa, ja mahdolliset nettitarkistamiset piti tehdä vieressä olevalla toisella tietokoneella. Tämä osoittautui äärimmäisen tehokkaaksi. Ensinnäkin kirjoittamisen flow säilyy paremmin, kun asioita ei voi saman tien tarkistaa netistä (ja unohtua niille teille liian pitkäksi aikaa). Toiseksi teksti tulee jäsennettyä paremmin, kun viittauksia ei voi edes alustavasti kopioida suoraan omaan tekstiin, vaan teksti täytyy muotoilla suoraan omaan tekstiin sopivaksi.

Apu 3: Sähköpostivapaus

Onnistuin rajoittamaan sähköpostien lukemisen noin yhteen kertaan viikossa, mikä soi työrauhan muille päiville. “Sähköpostipäivinä” yllätti se, että puoli päivää saa hyvin kulumaan sinänsä pienten asioiden hoitoon. Kuinka paljon niihin hujahtaakaan aikaa, jos samaa tekee jatkuvasti joka päivä..?

Kokemukset ylläolevista keinoista olivat niin hyviä, että samaa tekisi mieli jatkaa myös tavallisissa töissä. Siihen tarvittaisiin myös yhteisiä pelisääntöjä. Olisiko perjantai sopiva sähköpostipäivä? Muina päivinä tekisin mielelläni töitä. Kakkostietokone kirjoituskoneeksi olisi myös kätevä työväline.

Olen hahmottanut vihdoin, mikä tutkimukseni teoreettinen viitekehys oikein onkaan, saanut luettua monta lukulistalla kauan ollutta artikkelia ja löytänyt helmiä vanhoista tutuista teksteistä. Enää ei pelota se, että joku muu olisi tehnyt samoja löydöksiä aiemmin vaan osaan jo ilahtua siitä, jos löydän aiemmin julkaistua tukea omille havainnoilleni. Myös työn rakenne alkaa hahmottua siinä määrin, että erillisiä tekstipalasia on mahdollista tuottaa rungon sisään.

Ensimmäistä kertaa olen käyttänyt Pomodoro-tekniikkaa tiukan säntillisesti kokonaisten työpäivien ajan ja nyt jo neljä päivää putkeen. Kokemukset ovat pelkästään positiivisia. Nyt kun aloin myös pitää päiväkirjaa tekemisistäni, työn jaksottaminen puolen tunnin pätkiin tuntuu entistä mielekkäämmältä.

Raportointiin olisi olemassa omia ohjelmiakin, mutta minulle riitti nyt mainiosti excel hienoisine värikoodeineen. Keltainen tuottaa tekstiä itse opukseen ja punainen menee niihin töihin, joihin ei pitänyt keskittyä nyt. Itselleni tuntuu sopivan tapa vaihdella luku- ja kirjoitusmoodin välillä toisinaan jopa pomodoro kerrallaan, niin tylsyys ei pääse yllättämään ja opitut asiat voi tuoreeltaan jalostaa omaksi tekstiksi.

Kotona kirjoittaessa takaraivossa ei tikitä kellokortti, vaan kirjoituspäivä rytmittyy positiivishenkisesti Pomodoro-kellon tahdissa. 25 minuutin kirjoituspuuskia seuraa 5 minuuttia neulonnan riemua, ja väitöskirjan alustava nimi ja rakenne alkaa olla kasassa jo puolivälissä päivää.

Tämän blogin olin jo melkein ehtinyt unohtaa, mutta sähköpostini muistutettua siitä päätin ottaa sen taas käyttöön. Jotta tämän päivän innostus ei lopahda ja itsekuri petä, raportoin kirjoitusprosessin etenemisestä aika ajoin myös julkisesti. Tsemppaus ja kommentointi sallittua.

Hiukan epäröin, kehtaanko edes tunnustaa, että luin vasta tänään Sandersin ja Stappersin mainion artikkelin Co-creation and the new landscapes of design vuodelta 2008. (Mutta olin sentään printannut sen jo puoli vuotta sitten, ja alkusivuille oli kertynyt alleviivauksiakin jonain hiljaisena hetkenä.) Luin innolla tekstiä, joka sanoitti osuvasti omia pohdintoja ja rakensi linkkejä itseäni vaivanneiden käsitteiden välille.

Kuten pari edellistä kirjoitustani osoittavat, suhteeni osallistuvaan suunnitteluun ei ole ollut ihan mutkaton. Ehkä kyse on vain akateemisesta termipelistä, mutta omaa työtäni kuvatessa joudun aina arpomaan, puhunko käyttäjäkeskeisestä, osallistuvasta vai yhteissuunnittelusta tai suorastaan käyttäjä-/yhteisölähtöisestä innovoinnista. Verkkopohjaisessa yhteissuunnittelussa on osallistuvan suunnittelun taustafilosofiaa mutta myös selkeitä elementtejä jo hiukan vanhentuneesta käyttäjäkeskeisestä suunnittelusta.

Sanders ja Stappers analysoivat historiallisia taustoja niin, että itsekin lopulta ymmärrän, miksi oikean (ja pätevimmän kuuloiseen) termin valinta (osallistuva vai yhteissuunnittelu) on tuottanut päänvaivaa. Kyse on tavallaan samasta vanhasta asiasta, jota on puitu akateemisesti 1970-luvulta asti. Miksi asiasta on siis tullut trendikästä vasta nyt?

Osallistuva suunnittelu on kotoisin akateemisesta maailmasta eikä sillä Sandersin ja Stappersin mukaan ole ollut juurikaan vaikutusta bisnesmaailmassa. Taustalla on paljon samaa kuin yhteissuunnittelussa (co-design): tuotteiden ja palvelujen käyttäjät otetaan mukaan suunnitteluprosessiin alusta asti ja heille annetaan myös valtaa päätöksentekoon. Osallistuvan suunnittelijan edustajat eivät kuitenkaan onnistuneet markkinoimaan demokraattisen osallistumisen näkökulmaa massamarkkinoille ennen kuin bisnesyhteisö keksi myyvemmän termin “arvon yhteisluonti” (value co-creation). Prahalad ja Ramaswamy julkaisivat vuonna 2004 aiheesta kirjan The Future of Competition: Co-Creating Unique Value with Customers.

Lyhyesti osallistuvan suunnittelun heikkouksia käytännön soveltamisessa:

• akateemista, tutkijoiden vetämää toimintaa – liian kaukana liiketoiminnasta
• keskittynyt organisaatio- ja työ-kontekstiin kuluttajien ja vapaa-ajan palvelujen sijaan
• perinteiset menetelmät eivät tue kaikkien aktiivista osallistumista. Vaikka puhutaan demokraattisesta suunnittelusta, osallistumaan pääsevät vain jotkut käyttäjien edustajat.

Mikä yhteissuunnittelussa sitten on toisin?

• sovellettavissa mihin tahansa, nimenä vetoaa myös johtajiin
• olennaista yhteinen luova toiminta: käyttäjät mukaan ideoinnista alkaen
• avoin uusille menetelmille ja interaktiotavoille
• tutkija muuttuu tukijaksi (sen sijaan, että tutkitaan ja analysoidaan ihmisten tarpeita, tuetaan ihmisiä löytämään itse ratkaisuja omiin tarpeisiinsa)

Kun tekee töitä sosiaalisen median ja kansalaisosallistumisen parissa, olisi jotenkin mukavampaa sanoa, että massojen viisaus toimii ja kaikkien ääni on yhtä arvokas. Vaan ei se ole. Designereita tarvitaan myös sosiaalisessa mediassa.

Reicheltin kokemukset yhteisölähtöisestä kehittämisestä ovat kuitenkin ilahduttavan positiivisia. Massojen viisaus toimii kyllä ja auttaa designeria, kunhan tämä on valmis toimimaan sosiaalisessa mediassa ja seulomaan merkityksellisiä ääniä kohinan seasta. Varsinainen työ on kuitenkin syytä jättää ammattilaiselle.

Kummallisen moni asia oli maailmassa valmiina jo silloin.

Ja toisaalta tuo maailma, jossa työpaikoille vaadittiin demokratiaa toimistosovellusten kehittämiseen ammattiyhdistysten voimalla, tuntuu itselleni kovin vieraalta. En toki väitä, että toimisto-ohjelmat olisivat vielä kehityksen huipussa tai että käyttäjien huomioiminen niiden suunnittelussa olisi kunnossa. Jotenkin kyseinen sektori vaan tuntuu kovin pieneltä ja epäkiinnostavalta nicheltä. 17 vuodessa tietokoneille on löytynyt muitakin käyttökohteita kuin työnteko.

Ehkä tämän tosiasian toteaminen helpottaa itseäni myös sen osalta, ettei osallistuvan suunnittelun ole yhteisöpalveluiden aikakaudella pakko jämähtää samoihin menetelmiin, joita käytettiin ammattiyhdistysten kanssa puoli vuosisataa sitten. Yhdyn mielelläni Asbjørn Følstadin mietteisiin osallistuvan suunnittelun 2.0 versiosta, jossa käyttäjät voivat osallistua suunnitteluun ja kehittämiseen sosiaalisen median kautta.

Minulla on siis deadline tieteelliselle artikkelille. Se on syy sekä iloon (hyvä syy saada asioita aikaan) että ahdistukseen (voi, miksen aloittanut jo aiemmin).

Jotta perjantaina käsissäni olisi hajanaisten ajatusten sijaan laadukas julkaisu, jäsennän viestini julkisesti jo etukäteen. Sitä paitsi WordPressin miellyttävä tekstinkirjoituskenttä tekee asioista Wordia helpommin lähestyttävämpiä.

Aihe: Verkkopohjainen menetelmä ohjelmistojen yhteiskehittämiseen käyttäjien kanssa

Viesti: Verkon kautta tavalliset kuluttajakäyttäjät voidaan ottaa tiiviimmin mukaan ohjelmistokehitysprojektiin ja antaa heille vahvempi rooli ideoinnissa, suunnittelussa ja päätöksenteossa.

Menetelmä: Kuuden kuukauden kehitysprojekti, jossa 30 käyttäjää osallistui web-palvelun toteuttamiseen alkuideoinnista testaukseen. Käyttäjien ja kehittäjien kokemuksia on kerätty haastatteluilla sekä kyselyillä eri vaiheissa projektia.

Tulokset: Käyttäjät olivat tyytyväisiä verkkotyökaluihin, joiden kautta osallistuminen oli helpompaa kuin kasvotusten. Suuri osa käyttäjistä pysyi aktiivisina osallistujina koko projektin ajan.

Pohdinta: Verkkotyökalut muuttavat käyttäjien roolia aktiivisemmaksi, mutta toisaalta jatkuva ohjaaminen (välittäjärooli) on ensisijaisen tärkeää prosessin onnistumisen kannalta. Käyttäjien aktiivinen rooli ja mahdollisuus vaikuttaa lopputulokseen motivoi osallistumiseen. Käyttäjien on helpointa osallistua pieniin yksittäisiin tehtäviin, mutta kokonaisuuden suunnitteluun tarvitaan ammattilaista.

Kyllä, se on minustakin itsestään selvää. Teoria vaikuttaa aina kauniilta ja selvältä, eikä siinä tällä kertaa ollut edes mitään uutta. Hämmästystä aiheuttaa se, miksen ole tullut soveltaneeksi samaa itsestäänselvyyttä myös käyttäjälähtöisissä tutkimusprojekteissa. Niidenkin kokemukset voisi analysoida systemaattisesti hyväksi havaittua metodia käyttäen yhdessä kaikkien osallistujien (myös käyttäjien) kanssa.

Kyllä, senkin pitäisi toki olla itsestään selvää. Huonoa omaatuntoa hiukan huojentaa tieto siitä, että arvioinnit sivuuttamalla kuulun 80 prosentin enemmistöön. Ja se fiksumpi viidenneskin keskittyy loppuarvioinneissaan useimmiten teknisiin yksityiskohtiin ja byrokraattisiin mittareihin sen sijaan, että ottaisi opiksi toiminnan prosesseista ja kehittäisi niitä.

Dingsøyrin paperia voisi siis suositella muillekin. Artikkeli pohjaa käsityksensä oppimisesta 1) käytäntöyhteisöihin (community of practise), joissa oppimista tapahtuu yhteisen osallistumisen kautta, sekä 2) hiljaisen ja käsitteellisen tiedon vuorovaikutteiseen prosessiin (Nonakan ja Takeuchin mallin mukaan). Projektin loppuarvioinnissa oppimista tapahtuu, kun hiljaista tietoa käsitteellistetään puheeksi ja jaetaan keskustelun kautta muiden käytäntöyhteisön jäsenten kanssa. Keskustelu päihittää tehokkuudellaan ja yksinkertaisuudellaan kaikki kalliit tiedonhallintajärjestelmät.

Dingsøyr esittelee kolme helppoa ja nopeaa menetelmää ohjelmistoprojektin jälkiarviointiin. Kaikkiin menetelmiin jollain tapaa kuuluvat vaiheet ovat:

• valitse ja kutsu osallistujat, sekä viesti tilaisuuden tavoite
• (henkilökohtainen ennakkopohdinta: mikä meni hyvin, mikä huonosti)
• valitse fasilitoija, joka ei kuulu itse projektiin eikä ole osallistujien esimies
• työpaja (0,5-2 päivää projektin laajuudesta riippuen)
  • palaa alkuperäisiin tavoitteisiin ja peilaa onnistumista niihin
  • mikä meni hyvin ja miksi, miksi, miksi (syiden kalastus esim. kalanruototekniikalla)
  • mitä olisi voinut tehdä paremmin, miksei niin tehty
  • kehitysehdotuksia
• raportointi sekä esittely projektijohdolle ja osallistujille

Työpajoissa voidaan vapaamuotoisen keskustelun sijaan käyttää myös systemaattista tekniikkaa esim. post-it-lapuilla, joille osallistujat listaavat sekä onnistumisia että ongelmatilanteita ja jotka ryhmitellään ja nimetään yhdessä. Lopuksi havainnot voidaan priorisoida raportointia varten.

Tänään opin kuitenkin, miten kirjoittamistyöhön voi saada ryhtiä pienellä vaivalla. Tai tarkemmin ilmaistuna totesin vanhojen totuuksien toimivuuden.

1. Aseta takaraja tunnin päähän – tai viiden minuutin.

2. Aloita. Sama se, mitä kirjoitat.

3. Pyydä palautetta. Mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Kuulin viisi minuuttia ennen jatko-opiskelijoiden tekstityöpajaa, että odottamani suuri päivä onkin NYT. Enkä ollut valmistanut mitään tekstiä toisten arvioitavaksi! Mutta kas, viidessä minuutissa ehtii copy-pastettaa vanhoja tekstipalasia ja kirjoittaa pari uutta lausetta niin, ettei tarvitse mennä tyhjin käsin hakemaan palautetta.

Monien pahoittelujen ja vaivaantuneiden hymyjen saattelemana ojensin tekstiraakileeni kolmen kollegan käsiin. Tämähän ei ole oikeastaan mikään teksti vielä. Älkää ainakaan kommentoiko englannin kieltä, kiitos.

Lopputulos: toiset olivat sitä mieltä, että tämä on juuri se vaihe, jossa kommentteja kannattaa pyytää. Epäselvä teksti kirvoitti kysymyksiä olennaisesta, ja otsikko ja abstrakti tulivat muotoiltua kuin itsestään. Palautteet onkin helppo muuttaa oikeaksi tekstiksi.

Matkaan tarttui myös ohjeita paperin kirjoittamiseen (Writing a (Computer Science) Paper) ja muita vinkkejä väitöskirjaprosessiin.

Huomiselle on jo onnellisesti luvassa seuraava kommenttipalaveri, joten ei kun kädet takaisin saveen.

Päädyin puolivahingossa kuuntelemaan intialaisen opiskelijan esitelmää seksin ja sukupuolen huomioimisesta kokonaisvaltaisena kokemuksena HCI-alan (ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutus) tutkimuksessa. Aihe ei äkkiä ajatellen juurikaan liity omaan työhöni eli käyttäjäinnovointiin verkossa, vaikka toki sukupuoli tulee esiin kaikessa, mitä ihminen tekee ja verkkoprofiilissaan itsestään ilmaisee.

Puhe kokonaisesta ihmisestä tunteineen, kokemuksineen ja sosiaalisine suhteineen laittoi kuitenkin miettimään myös omaa tutkimusaihetta piirun verran uudesta näkökulmasta. Keitä oikeastaan ovat nämä ihmiset, jotka ilmoittautuvat verkossa tapahtuviin käyttäjätutkimuksiin tai innovaatioprojekteihin? Mitä he tuntevat, ajattelevat, tietävät, kokevat, tekevät? Niin, keitä ovat nämä ihmiset nimimerkkien ja kommenttien takana, miksi he ovat mukana ja millainen kokemus innovointiin osallistuminen on. Mikä on yhteiskehittäjän profiili?

Ja koska ihminen ei ole yksinäinen subjekti ja verkossa tapahtuva yhteiskehittäminen on sosiaalista toimintaa, kiinnostavaa on myös kysyä, mikä on innovointiyhteisön profiili ja millaisia ihmisiä se tarvitsee toimiakseen. Millaisia ovat yhteiskehittäjien sosiaaliset suhteet ja mikä merkitys on kohtaamisilla verkossa ja kasvotusten?

Huomaan ensimmäisessä lauseessa tarkoittaneeni parhaita kysymyksiä. Nyt jos ymmärrän kysyä näitä myös aineistoltani (ja niiltä oikeilta ihmisiltä), niin ehkä kypsyvät myös ne parhaat ideat.