Odotus palkittiin lukuelämyksellä

Onko tämä nyt surkuhupaisaa vai ilo? Sovitaan, että ilo.

Taisin jostain jaikuista saada pari viikkoa sitten linkin Miia Kososen blogiin, jossa oli aukikirjoitettuna hänen tuoreen väitöskirjansa lektioluento. En muka ehtinyt lukea tekstiä saman tien ja jätin sen auki selaimen välilehteen odottamaan sopivaa lukuhetkeä. Samaan syssyyn löytyi monta muutakin mielenkiintoista juttua netistä, ja välilehtiä alkoi olla avoinna turhan monta. Sellaisia sivuja, joista ei tiedä, kannattaako merkata muistiin Deliciousiin, mutta joita ei viitsisi jättää lukemattakaan. Firefox ei tahtonut kestää välilehtien kuormitusta ja kaatuili useamman kerran päivässä avatakseen taas uudestaan sen seitsemän sivua ja pdf:ää.

Tänä aamuna päätin siivota selaimen – eli lukea myös sen Kososen blogikirjoituksen. Ja kas, taisin käyttää kokonaista viisi minuuttia mielenkiintoisen lektioluennon lukemiseen. (Eikö tähän muka ollut aikaa aiemmin..?) Surkuhupaisaa tästä voisi tehdä se, että suotta odotin sopivaa aikaa lukemiselle ja sillä välillä puhuin itse samasta teemasta osaamatta hyödyntää Miian jo tutkimia asioita.Viisas pääsisi vähemmällä, kun käyttäisi toisten tekemää työtä eikä yrittää viisastella itsekseen.

Ilon tästä tekee kuitenkin se, että tekstiä oli niin mukava lukea. Onpa kiva huomata, että suomeksikin voi puhua tieteestä ja vieläpä tehdä se niin selkeästi, että lukeminen on helppoa. Aihe (virtuaaliyhteisöt) on lisäksi mukavan lähellä oman tutkimukseni teemoja ja viritti ajatuksia sopivasti.

Ihmisten kauhistellessa netin uhkia on hyvä saada lukea myös näitä positiivisia puolia:

Joskus virtuaaliyhteisöt tarjoavat konkreettista todellisuuttakin kirkkaamman ikkunan ihmisten elämään sellaisena kuin elämä arjessa on: ne ovat tiloja, joissa ihmiset uskaltavat pukea ajatuksensa ja kokemuksensa sanoiksi ja olla sitä, mitä todella ovat.

Taidanpa tallettaa linkin myös sinne Deliciousiin.

Kiiruhtamisen onni

Se tavallinen tarina: aikaa artikkelin kirjoittamiseen kuukausi, kaksi ehkä neljä. Eikä minkäänlaista kiirettä aloittaa. Aika hupenee hitaasti mutta varmasti, kunnes jäljellä on viikko, kaksi päivää, päivä.

Tiedän kyllä, että hyvä teksti syntyy prosessissa eikä yhdessä yössä. Silti prosessi käynnistyy omalla kohdallani tyypillisesti vasta, kun on pakko. Deadlinen kolkutellessa ovella kirjoittamiseen saa yllättäen innostavan vimman.

Eilen tuntui varsin mukavalta saada kirjoitusvaihde päälle, kun keskeneräisenä lojunut paperi piti saada aamupäivän aikana valmiiksi. Yllättäen lauseet syntyivät kuin itsestään – toisin kuin aloittaessani takkuavaa tekstiä silloin, kun ei vielä ollut kiire. Huomasin nauttivani kellon kanssa kilpailusta pitkän kesän jälkeen.

Ainakin niin kauan, kunnes jouduin myöntämään häviöni. Teksti valmistui määräaikaan mennessä, mutta tallennusmuodon kanssa tuli (tietysti) ongelmia, ja valmis artikkeli lähti matkaan minuutin myöhässä. Ratkaisevan minuutin.

Hämmentyneenä jään odottamaan, onko konferenssin järjestäjän kello käynyt samaa aikaa. Vaikka olisi, en taida olla harmissaan. Sen verran hyvältä pikakirjoittaminen maistui, ettei aika valunut hukkaan, vaikkei paperi saisikaan hyväksyntää. Onpahan nyt valmis raakile odottamassa uutta takarajaa.

Omenia ja käyttäjiä

Oma blogi on ollut harkinnassa vuosia ja suunnittelun allakin jo tovin. Aihe ja aika siitä kirjoittamiseen ovat toistaiseksi antaneet odottaa itseään.

Kesälomakaudella töissä on juuri sopivan hiljaista uusille ajatuksille. Tänään löytyi se kaivattu hetki aikaa teekupin ja inspiroivan lehden äärellä, enkä voinut enää pitää sormia erossa näppäimiltä.

Heinä-elokuun interactions-lehdessä Steve Portigal kirjoittaa hevosista, Newtonista, omenasta ja Einsteinista. Toisinaan asioita on tarpeen tarkastella kaukaa, toisinaan läheltä. Newton katseli omenan putoamista makrotasolla, ja Einstein zoomasi ensivaikutelmaa syvemmälle. Kumpaakin tarvitaan.

Portigalin viesti on, että molempia näkökulmia tarvitaan myös käyttäjätutkimuksessa ja tutkimusaineiston analysoinnissa. Käytettävyystestissä viisi käyttäjää voi olla riittävästi, mutta välillä tarvitaan isompi lauma ja joskus taas yksi ihminen, johon syvennytään pitkään ja hartaasti. Oikean perspektiivin valintaan ja kerätyn datan reflektointiin pitäisi muistaa käyttää aikaa.

Juuri kun olen argumentoinut verkkotutkimuksen erinomaisuutta ajan säästöllä, saan muistutuksen siitä, että käyttäjätutkimus nyt vain tarvitsee aikaa. Käyttäjätarpeiden kartoitus on luovaa työtä, joka ei tapahdu hetkessä. Säännönmukaisuuksien löytäminen isosta aineistosta ja uudet näkemykset vaativat kypsyttelyä. Juuri tällaisia hiljaisia päiviä.