Netittömien hetkien kaipuu

Olen jo pidempään miettinyt, miten netin hyviä puolia voisi hyödyntää ilman, että se söisi ajan kaikelta muulta. En jumitu koneelle yleensä vapaa-aikana, mutta työt ovat nykyään niin pitkälti netissä, ettei verkkokatkon aikana pysty tekemään oikeastaan mitään. Tai no. Silloin siis voisi juuri tehdä kaikki ne työt, jotka muuten jäävät jalkoihin, kun pitää olla koko ajan online ja seurata kymmentä keskustelua ja blogia ja uutissivua ja muka tietää kaikki, mitä tieteessä, netissä ja maailmassa tapahtuu.

Kirsi Piha kirjoitti fiksusti Talouselämän kolumnissa, että ihminen ei pysty tekemään montaa asiaa yhtä aikaa. Multitasking on vain itsensä huijaamista.

Olen tavallaan tiedostanut saman asian ennenkin, mutta nyt taas sattui kohdalle tuo, että tuhlaamme vain aikaamme ja heikennämme päätöksentekokykyämme, jos yritämme koko ajan vaihdella sähköpostien, nettikeskustelujen, kirjoittamisen ja lukemisen välillä. Siihenhän sitä tulee syyllistyttyä joka päivä.

En usko uudenvuodenlupauksiin, mutta jotain ryhtiliikettä voisi taas harrastaa uuden työvuoden kunniaksi. Voisi vaikka pitää netittömiä päiviä (ei kai maailma yhdessä päivässä kaadu) tai avata sähköpostit ja nettiselaimen säännöllisesti vasta iltapäivällä. Ihailen niitä työpaikkoja, joilla on kollektiivisesti sovittu sähköpostivapaista aamuista, jolloin kukaan ei odotakaan saavansa vastausta ennen puoltapäivää. Oikeasti kiireellisiä asioita ei ehkä kuitenkaan ole niin paljon kuin tahdomme kuvitella.

Sekin lienee harhaa, että kaikki tieto on netissä eikä töitä pysty tekemään offline. Kai nyt omasta päästäkin pitäisi jotain hippusia löytyä, kun vain joutaisi niitä kaivelemaan.

Kiiruhtamisen onni

Se tavallinen tarina: aikaa artikkelin kirjoittamiseen kuukausi, kaksi ehkä neljä. Eikä minkäänlaista kiirettä aloittaa. Aika hupenee hitaasti mutta varmasti, kunnes jäljellä on viikko, kaksi päivää, päivä.

Tiedän kyllä, että hyvä teksti syntyy prosessissa eikä yhdessä yössä. Silti prosessi käynnistyy omalla kohdallani tyypillisesti vasta, kun on pakko. Deadlinen kolkutellessa ovella kirjoittamiseen saa yllättäen innostavan vimman.

Eilen tuntui varsin mukavalta saada kirjoitusvaihde päälle, kun keskeneräisenä lojunut paperi piti saada aamupäivän aikana valmiiksi. Yllättäen lauseet syntyivät kuin itsestään – toisin kuin aloittaessani takkuavaa tekstiä silloin, kun ei vielä ollut kiire. Huomasin nauttivani kellon kanssa kilpailusta pitkän kesän jälkeen.

Ainakin niin kauan, kunnes jouduin myöntämään häviöni. Teksti valmistui määräaikaan mennessä, mutta tallennusmuodon kanssa tuli (tietysti) ongelmia, ja valmis artikkeli lähti matkaan minuutin myöhässä. Ratkaisevan minuutin.

Hämmentyneenä jään odottamaan, onko konferenssin järjestäjän kello käynyt samaa aikaa. Vaikka olisi, en taida olla harmissaan. Sen verran hyvältä pikakirjoittaminen maistui, ettei aika valunut hukkaan, vaikkei paperi saisikaan hyväksyntää. Onpahan nyt valmis raakile odottamassa uutta takarajaa.