Odotus palkittiin lukuelämyksellä

Onko tämä nyt surkuhupaisaa vai ilo? Sovitaan, että ilo.

Taisin jostain jaikuista saada pari viikkoa sitten linkin Miia Kososen blogiin, jossa oli aukikirjoitettuna hänen tuoreen väitöskirjansa lektioluento. En muka ehtinyt lukea tekstiä saman tien ja jätin sen auki selaimen välilehteen odottamaan sopivaa lukuhetkeä. Samaan syssyyn löytyi monta muutakin mielenkiintoista juttua netistä, ja välilehtiä alkoi olla avoinna turhan monta. Sellaisia sivuja, joista ei tiedä, kannattaako merkata muistiin Deliciousiin, mutta joita ei viitsisi jättää lukemattakaan. Firefox ei tahtonut kestää välilehtien kuormitusta ja kaatuili useamman kerran päivässä avatakseen taas uudestaan sen seitsemän sivua ja pdf:ää.

Tänä aamuna päätin siivota selaimen – eli lukea myös sen Kososen blogikirjoituksen. Ja kas, taisin käyttää kokonaista viisi minuuttia mielenkiintoisen lektioluennon lukemiseen. (Eikö tähän muka ollut aikaa aiemmin..?) Surkuhupaisaa tästä voisi tehdä se, että suotta odotin sopivaa aikaa lukemiselle ja sillä välillä puhuin itse samasta teemasta osaamatta hyödyntää Miian jo tutkimia asioita.Viisas pääsisi vähemmällä, kun käyttäisi toisten tekemää työtä eikä yrittää viisastella itsekseen.

Ilon tästä tekee kuitenkin se, että tekstiä oli niin mukava lukea. Onpa kiva huomata, että suomeksikin voi puhua tieteestä ja vieläpä tehdä se niin selkeästi, että lukeminen on helppoa. Aihe (virtuaaliyhteisöt) on lisäksi mukavan lähellä oman tutkimukseni teemoja ja viritti ajatuksia sopivasti.

Ihmisten kauhistellessa netin uhkia on hyvä saada lukea myös näitä positiivisia puolia:

Joskus virtuaaliyhteisöt tarjoavat konkreettista todellisuuttakin kirkkaamman ikkunan ihmisten elämään sellaisena kuin elämä arjessa on: ne ovat tiloja, joissa ihmiset uskaltavat pukea ajatuksensa ja kokemuksensa sanoiksi ja olla sitä, mitä todella ovat.

Taidanpa tallettaa linkin myös sinne Deliciousiin.

Netittömien hetkien kaipuu

Olen jo pidempään miettinyt, miten netin hyviä puolia voisi hyödyntää ilman, että se söisi ajan kaikelta muulta. En jumitu koneelle yleensä vapaa-aikana, mutta työt ovat nykyään niin pitkälti netissä, ettei verkkokatkon aikana pysty tekemään oikeastaan mitään. Tai no. Silloin siis voisi juuri tehdä kaikki ne työt, jotka muuten jäävät jalkoihin, kun pitää olla koko ajan online ja seurata kymmentä keskustelua ja blogia ja uutissivua ja muka tietää kaikki, mitä tieteessä, netissä ja maailmassa tapahtuu.

Kirsi Piha kirjoitti fiksusti Talouselämän kolumnissa, että ihminen ei pysty tekemään montaa asiaa yhtä aikaa. Multitasking on vain itsensä huijaamista.

Olen tavallaan tiedostanut saman asian ennenkin, mutta nyt taas sattui kohdalle tuo, että tuhlaamme vain aikaamme ja heikennämme päätöksentekokykyämme, jos yritämme koko ajan vaihdella sähköpostien, nettikeskustelujen, kirjoittamisen ja lukemisen välillä. Siihenhän sitä tulee syyllistyttyä joka päivä.

En usko uudenvuodenlupauksiin, mutta jotain ryhtiliikettä voisi taas harrastaa uuden työvuoden kunniaksi. Voisi vaikka pitää netittömiä päiviä (ei kai maailma yhdessä päivässä kaadu) tai avata sähköpostit ja nettiselaimen säännöllisesti vasta iltapäivällä. Ihailen niitä työpaikkoja, joilla on kollektiivisesti sovittu sähköpostivapaista aamuista, jolloin kukaan ei odotakaan saavansa vastausta ennen puoltapäivää. Oikeasti kiireellisiä asioita ei ehkä kuitenkaan ole niin paljon kuin tahdomme kuvitella.

Sekin lienee harhaa, että kaikki tieto on netissä eikä töitä pysty tekemään offline. Kai nyt omasta päästäkin pitäisi jotain hippusia löytyä, kun vain joutaisi niitä kaivelemaan.

Sivustaseuraajana nuorten netissä

Vietin viikonloppua teini-ikäisten sukulaispoikien kanssa ja – kuten arvata saattaa – pääsin oppimaan paljon uutta. Paitsi luistelemaan hokkareilla ja pelaamaan jääkiekkoa, myös hahmottamaan hitusen nuorten netinkäyttöä.

En aio tehdä mitään yleispäteviä tulkintoja kolmen pojan tietokoneella näpertelystä, mutta muutaman havainnon rohkenen silti kirjoittaa.

• Tiesin jo sen, että sähköposti on out, mutta yllätyin siitä, etteivät kaikki yläasteikäiset tarvitse edes meseä tai skypeä sen tilalle. Kommunikointi tapahtui pelisivun chatissa.
• IRC elää ja voi hyvin, eikä kyse ollut edes galleriasta. Itse kuvittelin jo aika päiviä sitten, että visuaalisuus ja kivat käyttöliittymät ajoivat tekstipohjaisen ircin yli nuorten keskuudessa, mutta ei. Lukioluokka vietti joululomaansa irc-kanavallaan aamusta iltaan.
• Aikuisten on kovin vaikea hahmottaa nuorten sosiaalista nettiä ja sen käyttäytymissääntöjä. Myös niiden, jotka luulevat itse hallitsevansa sosiaalista mediaa. Tietokonetta käyttämättömiä vanhempia käy sääliksi, jos he eivät edes ymmärrä, että lapset osaavat kyllä kiertää salasanaestot, aikarajoitukset jne.
• Nettiin voi jäädä jumiin samalla lailla kuin kirjan lukuun, urheiluun tai mihin tahansa. Tietokoneella olisi (verrattuna kirjaan) periaatteessa kaikki mahdollisuudet ohjata käyttäjää välillä myös pois koneen ääreltä. Ovatko kaikki nettipelien suunnittelijat kuitenkin niin itsekkäitä, että ihmiset halutaan ennemmin houkutella riippuvaisiksi kuin kohtuukäyttäjiksi?

Sivustaseuraajana oli jännä muistella, miten itse käytti nettiä samanikäisenä ja miten käyttökulttuurit ovat vuosien varrella muuttuneet. Ovathan ne. Yläaste- ja lukiovuosien aikana en tainnut käydä internetissä kuin kymmenisen kertaa kääntymässä.

Niin, ehkäpä en tosiaan tee nykynuortenkaan nykykäyttäytymisen pohjalta suuria tulkintoja siitä, miten nettiä käytetään kymmenen vuoden kuluttua työelämässä. Liekö mitään nettiä edes olemassa enää silloin.