Posts filed under ‘koettua’

Innostavia tavoitteita

Törmäsin useampaan blogitekstiin työn mielekkyydestä tai sen puutteesta ja mietin, mikä tekee omasta työstä mielekästä. Useinhan työpäivä koostuu irrallisista ToDo-listan tehtävistä, jotka pitää vain tehdä, jottei joudu selittelemään toisille tekemättömiä töitä tai venähtäneitä aikatauluja.

Jossakin tekstissä käskettiin miettimään, mikä on itselle tavoittelemisen arvoista ja tärkeää. Mikä on se juttu, joka motivoi päivittäiseen työntekoon?

Joku voisi näitä pohtiessaan keksiä itselleen uuden inspiroivan uran; minä löysin taas uutta käyttöä PostIt-lapuille.

Tavallisesti työlistallani lukee liuta projektien nimiä ja niihin liittyviä tehtäviä (lue raportti X, kirjoita dokumenttia Y, päivitä nettisivu Z). Nyt päätin kääntää asian ylösalaisin ja miettiä, mikä minusta on työssäni tärkeää ja tavoittelemisen arvoista. Ensimmäiselle PostIt-lapulle kirjoitin, mitä haluan saada tämän työpäivän aikaan. Ei siis tehtäviä vaan itselle tärkeitä tavoitteita: siirrä omaa osaamista aiheesta A toisille (kirjoittamalla siitä dokumenttiin Y). Ja, aivan oikein, samat tehtävät päätyivät lopulta myös sille lapulle, mutta niihin tuli mielekäs muoto ja niiden tekemiseen löytyi uusi into.

Toiselle PostIt-lapulle kirjoitin, mitä tavoitteita minulla on loppuvuodelle. Siihen lapulle nousi myös asioita, joita aiemmilla työlistoilla ei ollut ja jotka eivät liity mihinkään projektiin. Huomasin kuitenkin, että niille asioille on järjestettävä aikaa, jotta mielekkyys säilyy.

Mitä tärkeää sinä haluaisit saada aikaan?

elokuu 8, 2013 at 3:39 pm Jätä kommentti

Vaivan arvoista

Väitöskirjaprojektin loppuvaihe osoittautui yllättävän pitkäksi. Jätin omasta mielestäni valmiin käsikirjoituksen esitarkastettavaksi viime vuoden kesäkuussa, mutta kommentteja läpikäydessä ja korjauksia tehdessä vierähtikin vielä arkityön lomassa kuukausi jos toinenkin. Nyt kaikki kommentit on käsitelty, ja tekstiä on rutkasti lisää.

Uuden version valmistuttua en vieläkään uskalla juhlia, koska ainakin ulkoasuviilattavaa riittää, vaikka tarkastajat jo olisivatkin tyytyväisiä. Tässä vaiheessa jaan kuitenkin muutaman pohdinnan siitä, miksi puurtaminen oli vaivan arvoista.

1) Elämä ilman väitöskirjaa tuntuu uskomattoman hyvältä! Tällaistako elämäni oli myös ennen sitä? Ei tarvitsekaan joka välissä miettiä, milloin ehtisi taas lukemaan tai kirjoittamaan hetken. Hetken jo mietin, oliko menneiden vuosien stressaaminen tämän arvoista. Ehken kuitenkaan osaisi nauttia vapaa-ajasta, ellen olisi tullut tuntemaan sen puutetta.

2) Aloitin jatko-opinnot, koska halusin oppia lisää, saada motivaatiota tieteellisten julkaisujen lukemiseen, päästä ulkomaille vaihtoon ja kehittää jotain hienoa uutta. Vaikkei tohtorinpaperit vielä ihan hetkeen kädessä olekaan, niin nuo tavoitteet on jo saavutettu.

Hämmästyttävää kyllä, suuri osa oppimisesta ja lukemisesta tapahtui vielä tekstin korjauskierroksen aikana, eli tämäkin uuvuttava ja turhauttava viimeistelyvaihe oli enemmän kuin kannattava. Ulkomaille pääsin lopulta kolmessa eri vaiheessa kahteen eri maahan. Nyt melkein valmista työtä lukiessa huomaan myös tehneeni yhdessä työkavereitteni kanssa jotain hienoa uutta. (Jännä tunne, kun lähdeviitteitä omaan työhön etsiessään löytää aiheeseen liittyviä julkaisuja, jotka viittaavatkin minuun. Joku muukin on siis lukenut aikaansaannoksiani!)

Sivutuotteena prosessista jäi käteen toivottavasti paremmat hermot, hitusen parempi itseluottamus ja kykyä pistää asioita mittasuhteisiinsa. Toivoisin myös, että itsekurini olisi kehittynyt, mutta ehkä tyydyn vain kiittämään ystävääni Pomodoroa, jonka tikittäessä tämä työ tehtiin. 854 kellon pirinää takana (ja muutama vielä edessäkin).

helmikuu 27, 2013 at 1:35 pm Jätä kommentti

Kas näin tehdään töitä

Kaksi kuukautta etätyöskentelyä väitöskirjan parissa onnistui muutaman näppärän keinon avulla niin sujuvasti, että blogikirjoittelu jäi kuitenkin vähiin. Jaanpa työntekovinkkini nyt sitten jälkikäteen kiinnostuneille.

Apu 1: Pomodoro

Tomaattitekniikkaa olen ylistänyt ennenkin, mutta se ansaitsee edelleen ensimmäisen sijan. 25 minuutin työ + 5 minuutin tauko -rytmi ja tarkka päiväkirjanpito tehdystä työstä oli perusta tehokkaalle keskittymiselle.

Apu 2: Kirjoituskone

Suurimman osan ajasta en ollut omalla tietokoneellani kiinni verkossa. Läppäri hoiti siis pelkän kirjoituskoneen virkaa, ja mahdolliset nettitarkistamiset piti tehdä vieressä olevalla toisella tietokoneella. Tämä osoittautui äärimmäisen tehokkaaksi. Ensinnäkin kirjoittamisen flow säilyy paremmin, kun asioita ei voi saman tien tarkistaa netistä (ja unohtua niille teille liian pitkäksi aikaa). Toiseksi teksti tulee jäsennettyä paremmin, kun viittauksia ei voi edes alustavasti kopioida suoraan omaan tekstiin, vaan teksti täytyy muotoilla suoraan omaan tekstiin sopivaksi.

Apu 3: Sähköpostivapaus

Onnistuin rajoittamaan sähköpostien lukemisen noin yhteen kertaan viikossa, mikä soi työrauhan muille päiville. ”Sähköpostipäivinä” yllätti se, että puoli päivää saa hyvin kulumaan sinänsä pienten asioiden hoitoon. Kuinka paljon niihin hujahtaakaan aikaa, jos samaa tekee jatkuvasti joka päivä..?

Kokemukset ylläolevista keinoista olivat niin hyviä, että samaa tekisi mieli jatkaa myös tavallisissa töissä. Siihen tarvittaisiin myös yhteisiä pelisääntöjä. Olisiko perjantai sopiva sähköpostipäivä? Muina päivinä tekisin mielelläni töitä. Kakkostietokone kirjoituskoneeksi olisi myös kätevä työväline.

tammikuu 5, 2012 at 1:18 pm Jätä kommentti

Palautteella tekstiä

En ole niitä ihmisiä, jotka suoltavat idean saatuaan sujuvaa tieteellistä tekstiä tuosta vaan. Josko niitä onkaan.

Tänään opin kuitenkin, miten kirjoittamistyöhön voi saada ryhtiä pienellä vaivalla. Tai tarkemmin ilmaistuna totesin vanhojen totuuksien toimivuuden.

1. Aseta takaraja tunnin päähän – tai viiden minuutin.

2. Aloita. Sama se, mitä kirjoitat.

3. Pyydä palautetta. Mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Kuulin viisi minuuttia ennen jatko-opiskelijoiden tekstityöpajaa, että odottamani suuri päivä onkin NYT. Enkä ollut valmistanut mitään tekstiä toisten arvioitavaksi! Mutta kas, viidessä minuutissa ehtii copy-pastettaa vanhoja tekstipalasia ja kirjoittaa pari uutta lausetta niin, ettei tarvitse mennä tyhjin käsin hakemaan palautetta.

Monien pahoittelujen ja vaivaantuneiden hymyjen saattelemana ojensin tekstiraakileeni kolmen kollegan käsiin. Tämähän ei ole oikeastaan mikään teksti vielä. Älkää ainakaan kommentoiko englannin kieltä, kiitos.

Lopputulos: toiset olivat sitä mieltä, että tämä on juuri se vaihe, jossa kommentteja kannattaa pyytää. Epäselvä teksti kirvoitti kysymyksiä olennaisesta, ja otsikko ja abstrakti tulivat muotoiltua kuin itsestään. Palautteet onkin helppo muuttaa oikeaksi tekstiksi.

Matkaan tarttui myös ohjeita paperin kirjoittamiseen (Writing a (Computer Science) Paper) ja muita vinkkejä väitöskirjaprosessiin.

Huomiselle on jo onnellisesti luvassa seuraava kommenttipalaveri, joten ei kun kädet takaisin saveen.

maaliskuu 25, 2010 at 4:25 pm Jätä kommentti

Hetken aikaa yhtä aikaa

Tutkijavaihdon takia käytössäni on tänä keväänä suurempi näyttöruutu kuin mistä olen koskaan uneksinut. Pystyn siis tekemään entistä useampaa asiaa yhtä aikaa?

En usko, että ihmisaivot kykenevät moniajoon, enkä tässä yhteydessä usko myöskään rinnakkaisprosessoinnin tehokkuuteen. Ja kuitenkin huomaan, että juuri nyt kun on pari hidastempoista chattia käynnissä yhtä aikaa, niiden lomassa onkin sopiva hetki avata vielä yksi ikkuna ja kirjoittaa (liian) pitkästä aikaa blogiin.

Miksi näin?

  • Olen kykenemätön enää keskittymään yhteen ikkunaan kerrallaan? Luovuus kukkii vasta, kun aivoilla on riittävästi rasitetta.
  • Tarvitsen entistä nopeatempoisia takarajoja? Lauseen kirjoittaminen nopeutuu, kun sivusilmällä näkee vilkkuvan chattiruudun odottavan jo kiivaasti huomiota.
  • En siedä tyhjää hetkeä? Kun kaverin kynä sauhuaa chatissa, kaipaan jotain rinnakkaista tekemistä valmistuvaa lausetta odotellessa.

Tehottomuus ruokkii tehottomuutta? Jos molempien chattien asiat olisi hoidettu vuoron perään puhumalla, ei olisi tarvinnut odotella sauhuavia kyniä, ja tämän tekstin kirjoittamiseen olisi jäänyt aikaa niiden jälkeen. Kaiken tekemisen kokonaisaika olisi voinut jäädä puoleen.

Eipäs vaan alle. Kumpaakaan chattia ei nimittäin olisi käyty, eikä olisi muistunut tämä blogikaan mieleen. Olisi jäänyt muutama oivallus tekemättä.

helmikuu 10, 2010 at 7:36 pm 5 kommenttia

Kaiken takana on mainos

Tänään oli hetki aikaa, ja päätin hoitaa muutamia välilehtiä pois päiväjärjestyksestä. (Ei, en ole edelleenkään oppinut täysveriseksi bookmarkkaajaksi, vaan kiinnostavia artikkeleita ja tutustumista odottavia webbipalveluja jää helposti roikkumaan Firefoxin välilehtiin päiväkausiksi.)

En muista, kuka ja missä oli vinkannut Evan Williamsin Twitter-esityksestä TED.comissa. Itse asiassa en muistanut enää avanneeni koko videota välilehteen, mutta tietokoneeseen oli jäänyt äänet päälle ja Evanin puhe alkoi kuulua itsekseen, kun käynnistin selaimen. Ensi reaktiona rupesin etsimään oikeaa välilehteä ja stop-nappia, mutta puhuja saikin minut vangittua seitsemäksi minuutiksi seuraansa.

En ole Twitter-fani, vaan päinvastoin ihmettelen, miksi jotkut ihmiset (saatika yritykset) lisäävät minua siellä seurattaviinsa, vaikken ole eläissäni kirjoittanut sinne kuin kahdesti. Jollain tapaa pidän kuitenkin palvelun perussimppelistä logiikasta ja ihailen sitä, miten luovasti ihmiset keksivät hyödyntää palvelua, jossa ei ole juuri mitään ominaisuuksia.

Williamsin esitystä seuratessa huomasin, että karu Twitter on lähes täysi vastakohta suomalaiselle Qaikulle, vaikka molempia kutsutaankin mikroblogeiksi. Siinä missä Twitter tarjoaa käyttäjille vain 140 merkkiä mutta vapaat kädet tehdä omia sovelluksiaan ohjelmointirajapintojen kautta, Qaiku kehittää hiki hatussa uusia toimintoja, linkityksiä ja parempia näkymiä innokkaiden käyttäjien toivomuksista. Mielenkiintoista nähdä, kumpi pääsee pidemmälle. Sosiaalisen median aikakaudella täydelliset palvelut voivat kaatua omaan mahdottomuuteensa, kun taas pienet ja keveät kipuavat intohimoisten käyttäjäkehittäjien turvin pidemmälle kuin itse pääsisivät.

Evanin esityksen loputtua video ei päättynytkään, vaan sain vielä päivän herkkuhetken: joku amerikkalainen yritys siellä mainosti parempaa elämää ihmisille. Ei, en muista, mikä yritys. Ei, en kuulunut kohderyhmään. Minä nyt vaan satun tykkäämään hyvin tehtyjen mainosten katselemisesta.

Ehkä Bernoff olikin oikeassa, ja media on olemassa mainoksia varten. Eikä tänään tee mieli valittaa sitäkään.

Touko 7, 2009 at 6:47 pm Jätä kommentti

Sivustaseuraajana nuorten netissä

Vietin viikonloppua teini-ikäisten sukulaispoikien kanssa ja – kuten arvata saattaa – pääsin oppimaan paljon uutta. Paitsi luistelemaan hokkareilla ja pelaamaan jääkiekkoa, myös hahmottamaan hitusen nuorten netinkäyttöä.

En aio tehdä mitään yleispäteviä tulkintoja kolmen pojan tietokoneella näpertelystä, mutta muutaman havainnon rohkenen silti kirjoittaa.

  • Tiesin jo sen, että sähköposti on out, mutta yllätyin siitä, etteivät kaikki yläasteikäiset tarvitse edes meseä tai skypeä sen tilalle. Kommunikointi tapahtui pelisivun chatissa.
  • IRC elää ja voi hyvin, eikä kyse ollut edes galleriasta. Itse kuvittelin jo aika päiviä sitten, että visuaalisuus ja kivat käyttöliittymät ajoivat tekstipohjaisen ircin yli nuorten keskuudessa, mutta ei. Lukioluokka vietti joululomaansa irc-kanavallaan aamusta iltaan.
  • Aikuisten on kovin vaikea hahmottaa nuorten sosiaalista nettiä ja sen käyttäytymissääntöjä. Myös niiden, jotka luulevat itse hallitsevansa sosiaalista mediaa. Tietokonetta käyttämättömiä vanhempia käy sääliksi, jos he eivät edes ymmärrä, että lapset osaavat kyllä kiertää salasanaestot, aikarajoitukset jne.
  • Nettiin voi jäädä jumiin samalla lailla kuin kirjan lukuun, urheiluun tai mihin tahansa. Tietokoneella olisi (verrattuna kirjaan) periaatteessa kaikki mahdollisuudet ohjata käyttäjää välillä myös pois koneen ääreltä. Ovatko kaikki nettipelien suunnittelijat kuitenkin niin itsekkäitä, että ihmiset halutaan ennemmin houkutella riippuvaisiksi kuin kohtuukäyttäjiksi?

Sivustaseuraajana oli jännä muistella, miten itse käytti nettiä samanikäisenä ja miten käyttökulttuurit ovat vuosien varrella muuttuneet. Ovathan ne. Yläaste- ja lukiovuosien aikana en tainnut käydä internetissä kuin kymmenisen kertaa kääntymässä.

Niin, ehkäpä en tosiaan tee nykynuortenkaan nykykäyttäytymisen pohjalta suuria tulkintoja siitä, miten nettiä käytetään kymmenen vuoden kuluttua työelämässä. Liekö mitään nettiä edes olemassa enää silloin.

tammikuu 5, 2009 at 12:13 pm 4 kommenttia

Vanhemmat artikkelit


Kategoriat