Osallistuvaa suunnittelua ennen ja nyt

Luin niin vanhoja artikkeleita, että niihin on melkein vaikeaa linkittää järkevästi. Mitä lie kaipuuta historiaan ja termien taustojen ymmärtämiseen, kun lueskelin taksonomiaa osallistuvan suunnittelun käytännöistä vuodelta 1993.

Kummallisen moni asia oli maailmassa valmiina jo silloin.

Ja toisaalta tuo maailma, jossa työpaikoille vaadittiin demokratiaa toimistosovellusten kehittämiseen ammattiyhdistysten voimalla, tuntuu itselleni kovin vieraalta. En toki väitä, että toimisto-ohjelmat olisivat vielä kehityksen huipussa tai että käyttäjien huomioiminen niiden suunnittelussa olisi kunnossa. Jotenkin kyseinen sektori vaan tuntuu kovin pieneltä ja epäkiinnostavalta nicheltä. 17 vuodessa tietokoneille on löytynyt muitakin käyttökohteita kuin työnteko.

Ehkä tämän tosiasian toteaminen helpottaa itseäni myös sen osalta, ettei osallistuvan suunnittelun ole yhteisöpalveluiden aikakaudella pakko jämähtää samoihin menetelmiin, joita käytettiin ammattiyhdistysten kanssa puoli vuosisataa sitten. Yhdyn mielelläni Asbjørn Følstadin mietteisiin osallistuvan suunnittelun 2.0 versiosta, jossa käyttäjät voivat osallistua suunnitteluun ja kehittämiseen sosiaalisen median kautta.

Mainokset

marraskuu 30, 2010 at 2:28 pm 3 kommenttia

Kun ei ole aikaa, kirjoita blogia

Petri Kolan blogipostauksen innoittamana tajusin taas, että pitäisi itsekin useammin jäsentää ajatuksiaan kirjoittamalla. Blogia voisi käyttää lempeän itseruoskinnan työkaluna silloin, kun kirjoittamiseen on vaikea päästä käsiksi. Kun tuntuu, ettei oikeaan kirjoittamiseen löydy aikaa, voi hakea blogikirjoittamisesta ryhtiä ajatuksiin ja huomata, ettei edessä oleva urakka olekaan ylitsepääsemätön.

Minulla on siis deadline tieteelliselle artikkelille. Se on syy sekä iloon (hyvä syy saada asioita aikaan) että ahdistukseen (voi, miksen aloittanut jo aiemmin).

Jotta perjantaina käsissäni olisi hajanaisten ajatusten sijaan laadukas julkaisu, jäsennän viestini julkisesti jo etukäteen. Sitä paitsi WordPressin miellyttävä tekstinkirjoituskenttä tekee asioista Wordia helpommin lähestyttävämpiä.

Aihe: Verkkopohjainen menetelmä ohjelmistojen yhteiskehittämiseen käyttäjien kanssa

Viesti: Verkon kautta tavalliset kuluttajakäyttäjät voidaan ottaa tiiviimmin mukaan ohjelmistokehitysprojektiin ja antaa heille vahvempi rooli ideoinnissa, suunnittelussa ja päätöksenteossa.

Menetelmä: Kuuden kuukauden kehitysprojekti, jossa 30 käyttäjää osallistui web-palvelun toteuttamiseen alkuideoinnista testaukseen. Käyttäjien ja kehittäjien kokemuksia on kerätty haastatteluilla sekä kyselyillä eri vaiheissa projektia.

Tulokset: Käyttäjät olivat tyytyväisiä verkkotyökaluihin, joiden kautta osallistuminen oli helpompaa kuin kasvotusten. Suuri osa käyttäjistä pysyi aktiivisina osallistujina koko projektin ajan.

Pohdinta: Verkkotyökalut muuttavat käyttäjien roolia aktiivisemmaksi, mutta toisaalta jatkuva ohjaaminen (välittäjärooli) on ensisijaisen tärkeää prosessin onnistumisen kannalta. Käyttäjien aktiivinen rooli ja mahdollisuus vaikuttaa lopputulokseen motivoi osallistumiseen. Käyttäjien on helpointa osallistua pieniin yksittäisiin tehtäviin, mutta kokonaisuuden suunnitteluun tarvitaan ammattilaista.

lokakuu 26, 2010 at 4:23 pm Jätä kommentti

Oppimista tehtyä arvioimalla

Artikkeliluonnostani kommentoinut tuntematon vertaisarvioija kehotti minua lukemaan Torgeir Dingsøyrin artikkelin jälkipuintiarvioinneista (Postmortem reviews: purpose and approaches in software engineering). No minähän luin ja hämmästyin siitä, miten en ollut tullut ajatelleeksi, että kaksi lempiaiheistani liittyivätkin yhtäkkiä niin olennaisesti toisiinsa. Että organisaation oppimista tapahtuu ohjelmistoprojektien kautta.

Kyllä, se on minustakin itsestään selvää. Teoria vaikuttaa aina kauniilta ja selvältä, eikä siinä tällä kertaa ollut edes mitään uutta. Hämmästystä aiheuttaa se, miksen ole tullut soveltaneeksi samaa itsestäänselvyyttä myös käyttäjälähtöisissä tutkimusprojekteissa. Niidenkin kokemukset voisi analysoida systemaattisesti hyväksi havaittua metodia käyttäen yhdessä kaikkien osallistujien (myös käyttäjien) kanssa.

Kyllä, senkin pitäisi toki olla itsestään selvää. Huonoa omaatuntoa hiukan huojentaa tieto siitä, että arvioinnit sivuuttamalla kuulun 80 prosentin enemmistöön. Ja se fiksumpi viidenneskin keskittyy loppuarvioinneissaan useimmiten teknisiin yksityiskohtiin ja byrokraattisiin mittareihin sen sijaan, että ottaisi opiksi toiminnan prosesseista ja kehittäisi niitä.

Dingsøyrin paperia voisi siis suositella muillekin. Artikkeli pohjaa käsityksensä oppimisesta 1) käytäntöyhteisöihin (community of practise), joissa oppimista tapahtuu yhteisen osallistumisen kautta, sekä 2) hiljaisen ja käsitteellisen tiedon vuorovaikutteiseen prosessiin (Nonakan ja Takeuchin mallin mukaan). Projektin loppuarvioinnissa oppimista tapahtuu, kun hiljaista tietoa käsitteellistetään puheeksi ja jaetaan keskustelun kautta muiden käytäntöyhteisön jäsenten kanssa. Keskustelu päihittää tehokkuudellaan ja yksinkertaisuudellaan kaikki kalliit tiedonhallintajärjestelmät.

Dingsøyr esittelee kolme helppoa ja nopeaa menetelmää ohjelmistoprojektin jälkiarviointiin. Kaikkiin menetelmiin jollain tapaa kuuluvat vaiheet ovat:

  • valitse ja kutsu osallistujat, sekä viesti tilaisuuden tavoite
  • (henkilökohtainen ennakkopohdinta: mikä meni hyvin, mikä huonosti)
  • valitse fasilitoija, joka ei kuulu itse projektiin eikä ole osallistujien esimies
  • työpaja (0,5-2 päivää projektin laajuudesta riippuen)
    • palaa alkuperäisiin tavoitteisiin ja peilaa onnistumista niihin
    • mikä meni hyvin ja miksi, miksi, miksi (syiden kalastus esim. kalanruototekniikalla)
    • mitä olisi voinut tehdä paremmin, miksei niin tehty
    • kehitysehdotuksia
  • raportointi sekä esittely projektijohdolle ja osallistujille

Työpajoissa voidaan vapaamuotoisen keskustelun sijaan käyttää myös systemaattista tekniikkaa esim. post-it-lapuilla, joille osallistujat listaavat sekä onnistumisia että ongelmatilanteita ja jotka ryhmitellään ja nimetään yhdessä. Lopuksi havainnot voidaan priorisoida raportointia varten.

elokuu 4, 2010 at 4:53 pm Jätä kommentti

Palautteella tekstiä

En ole niitä ihmisiä, jotka suoltavat idean saatuaan sujuvaa tieteellistä tekstiä tuosta vaan. Josko niitä onkaan.

Tänään opin kuitenkin, miten kirjoittamistyöhön voi saada ryhtiä pienellä vaivalla. Tai tarkemmin ilmaistuna totesin vanhojen totuuksien toimivuuden.

1. Aseta takaraja tunnin päähän – tai viiden minuutin.

2. Aloita. Sama se, mitä kirjoitat.

3. Pyydä palautetta. Mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Kuulin viisi minuuttia ennen jatko-opiskelijoiden tekstityöpajaa, että odottamani suuri päivä onkin NYT. Enkä ollut valmistanut mitään tekstiä toisten arvioitavaksi! Mutta kas, viidessä minuutissa ehtii copy-pastettaa vanhoja tekstipalasia ja kirjoittaa pari uutta lausetta niin, ettei tarvitse mennä tyhjin käsin hakemaan palautetta.

Monien pahoittelujen ja vaivaantuneiden hymyjen saattelemana ojensin tekstiraakileeni kolmen kollegan käsiin. Tämähän ei ole oikeastaan mikään teksti vielä. Älkää ainakaan kommentoiko englannin kieltä, kiitos.

Lopputulos: toiset olivat sitä mieltä, että tämä on juuri se vaihe, jossa kommentteja kannattaa pyytää. Epäselvä teksti kirvoitti kysymyksiä olennaisesta, ja otsikko ja abstrakti tulivat muotoiltua kuin itsestään. Palautteet onkin helppo muuttaa oikeaksi tekstiksi.

Matkaan tarttui myös ohjeita paperin kirjoittamiseen (Writing a (Computer Science) Paper) ja muita vinkkejä väitöskirjaprosessiin.

Huomiselle on jo onnellisesti luvassa seuraava kommenttipalaveri, joten ei kun kädet takaisin saveen.

maaliskuu 25, 2010 at 4:25 pm Jätä kommentti

Kokonainen verkkopersoona

Miten parhaat ideat syntyvätkin useimmiten väsyneenä ja epärelevantteja esityksiä kuunnellen? (Tai ideat, jotka ainakin sillä hetkellä kuulostavat parhailta pitkään aikaan.)

Päädyin puolivahingossa kuuntelemaan intialaisen opiskelijan esitelmää seksin ja sukupuolen huomioimisesta kokonaisvaltaisena kokemuksena HCI-alan (ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutus) tutkimuksessa. Aihe ei äkkiä ajatellen juurikaan liity omaan työhöni eli käyttäjäinnovointiin verkossa, vaikka toki sukupuoli tulee esiin kaikessa, mitä ihminen tekee ja verkkoprofiilissaan itsestään ilmaisee.

Puhe kokonaisesta ihmisestä tunteineen, kokemuksineen ja sosiaalisine suhteineen laittoi kuitenkin miettimään myös omaa tutkimusaihetta piirun verran uudesta näkökulmasta. Keitä oikeastaan ovat nämä ihmiset, jotka ilmoittautuvat verkossa tapahtuviin käyttäjätutkimuksiin tai innovaatioprojekteihin? Mitä he tuntevat, ajattelevat, tietävät, kokevat, tekevät? Niin, keitä ovat nämä ihmiset nimimerkkien ja kommenttien takana, miksi he ovat mukana ja millainen kokemus innovointiin osallistuminen on. Mikä on yhteiskehittäjän profiili?

Ja koska ihminen ei ole yksinäinen subjekti ja verkossa tapahtuva yhteiskehittäminen on sosiaalista toimintaa, kiinnostavaa on myös kysyä, mikä on innovointiyhteisön profiili ja millaisia ihmisiä se tarvitsee toimiakseen. Millaisia ovat yhteiskehittäjien sosiaaliset suhteet ja mikä merkitys on kohtaamisilla verkossa ja kasvotusten?

Huomaan ensimmäisessä lauseessa tarkoittaneeni parhaita kysymyksiä. Nyt jos ymmärrän kysyä näitä myös aineistoltani (ja niiltä oikeilta ihmisiltä), niin ehkä kypsyvät myös ne parhaat ideat.

helmikuu 11, 2010 at 5:51 pm Jätä kommentti

Hetken aikaa yhtä aikaa

Tutkijavaihdon takia käytössäni on tänä keväänä suurempi näyttöruutu kuin mistä olen koskaan uneksinut. Pystyn siis tekemään entistä useampaa asiaa yhtä aikaa?

En usko, että ihmisaivot kykenevät moniajoon, enkä tässä yhteydessä usko myöskään rinnakkaisprosessoinnin tehokkuuteen. Ja kuitenkin huomaan, että juuri nyt kun on pari hidastempoista chattia käynnissä yhtä aikaa, niiden lomassa onkin sopiva hetki avata vielä yksi ikkuna ja kirjoittaa (liian) pitkästä aikaa blogiin.

Miksi näin?

  • Olen kykenemätön enää keskittymään yhteen ikkunaan kerrallaan? Luovuus kukkii vasta, kun aivoilla on riittävästi rasitetta.
  • Tarvitsen entistä nopeatempoisia takarajoja? Lauseen kirjoittaminen nopeutuu, kun sivusilmällä näkee vilkkuvan chattiruudun odottavan jo kiivaasti huomiota.
  • En siedä tyhjää hetkeä? Kun kaverin kynä sauhuaa chatissa, kaipaan jotain rinnakkaista tekemistä valmistuvaa lausetta odotellessa.

Tehottomuus ruokkii tehottomuutta? Jos molempien chattien asiat olisi hoidettu vuoron perään puhumalla, ei olisi tarvinnut odotella sauhuavia kyniä, ja tämän tekstin kirjoittamiseen olisi jäänyt aikaa niiden jälkeen. Kaiken tekemisen kokonaisaika olisi voinut jäädä puoleen.

Eipäs vaan alle. Kumpaakaan chattia ei nimittäin olisi käyty, eikä olisi muistunut tämä blogikaan mieleen. Olisi jäänyt muutama oivallus tekemättä.

helmikuu 10, 2010 at 7:36 pm 5 kommenttia

Kutkuttavan pelottavaa

Puoleen vuoteen ei kai ollut hetkeä tai asiaa, mutta tänään järisi maa alla sen verran, että tämä kokemus täytyy jakaa.

Osallistuin eilen Otaniemi Forum -tapahtumaan, josta voisi sinänsä jakaa montakin oivallusta, mutta kerron kuitenkin siitä, mitä tapahtui sen esityksen aikana, johon en keskittynyt koska olin kuullut sen pari kertaa aiemminkin.

Osallistujille oli etukäteen lähetetty ohjeet ladata kännykkään Zokem-sovellus, jolla voisi tapahtuman aikana jakaa ajatuksia, jotka näytetään seinällä kaikille osallistujille. Juttu oli vähän huonosti ohjeistettu paikan päällä tai sitten suunnitelmasta oli luovuttu, sillä eihän siellä mitään viestejä näkynyt missään. (Eihän?)

Sen tutun esityksen aikana päätin kuitenkin kokeilla sovellusta itsekseni, ja kännykkään lataaminen kävi ihan näppärästi. Saman tien sovelluksen avattuani se tiesi minun olevan Teekkarikylässä, mikä tuntui ihan hauskalta. Kirjoitin yhden statusviestin ja yritin löytää kaverikseni OF2009-tapahtuman, mutten onnistunut siinä ja unohdin koko jutun.

Tänään menin katsomaan sovellusta netin kautta ja olin lievästi sanottuna hämmentynyt, kun sovellus kertoi, missä muualla olin Teekkarikylästä poistumisen jälkeen liikkunut ja keneltä olin tänä aamuna saanut puhelinsoiton. Kas, sovelluspa ei sulkeutunutkaan kokonaan vaan jäi seuraamaan kännykkäni puuhia taustalle.

Käyttäjätutkijan unelma? Käyttäjän painajainen? Jokavelin ilo?

Kävin äkkiä ruksimassa puhelutietoni ja liikkeeni näkymättömiksi ja onnistuin myös sulkemaan sovelluksen puhelimesta. Sillä eihän tuollaista nyt voi tehdä, että jakaisi kaiken tekemisensä kaikkien tai edes kaveriensa kanssa, eihän?

Jotain kutkuttavaa sovelluksessa kuitenkin oli. Suurin ällistys taisi tulla siitä, että joku on oikeasti toteuttanut tuollaisen kaiken tallentavan sovelluksen, mistä on teoretisoitu ja peloteltu. Ja nettisivujen perusteella Alpha-versiolla on jo paljon innokkaita käyttäjiä, joista osa jakaa tietoja julkisestikin. Yksityisyysasetukset olisi myös helppo säätää niin, että kukin kaveripiiriin kuuluva näkee vain sen, mitä hän saakin tietää. Tästä saattaa tulla vielä kova juttu.

marraskuu 6, 2009 at 1:57 pm 2 kommenttia

Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit


Kategoriat