Miksi yhteissuunnittelu jyrää osallistuvan suunnittelun

Työpöydälle on kertynyt pino Niitä Artikkeleita, jotka pitää lukea voidakseen ymmärtää omaa tutkimustaan ja puhuakseen sujuvasti siitä. Kummallista kyllä, monet ovat lojuneet siinä (liian) pitkään ja sopiva lukuhetki odotti ilmeisesti etätyöpäivää.

Hiukan epäröin, kehtaanko edes tunnustaa, että luin vasta tänään Sandersin ja Stappersin mainion artikkelin Co-creation and the new landscapes of design vuodelta 2008. (Mutta olin sentään printannut sen jo puoli vuotta sitten, ja alkusivuille oli kertynyt alleviivauksiakin jonain hiljaisena hetkenä.) Luin innolla tekstiä, joka sanoitti osuvasti omia pohdintoja ja rakensi linkkejä itseäni vaivanneiden käsitteiden välille.

Kuten pari edellistä kirjoitustani osoittavat, suhteeni osallistuvaan suunnitteluun ei ole ollut ihan mutkaton. Ehkä kyse on vain akateemisesta termipelistä, mutta omaa työtäni kuvatessa joudun aina arpomaan, puhunko käyttäjäkeskeisestä, osallistuvasta vai yhteissuunnittelusta tai suorastaan käyttäjä-/yhteisölähtöisestä innovoinnista. Verkkopohjaisessa yhteissuunnittelussa on osallistuvan suunnittelun taustafilosofiaa mutta myös selkeitä elementtejä jo hiukan vanhentuneesta käyttäjäkeskeisestä suunnittelusta.

Sanders ja Stappers analysoivat historiallisia taustoja niin, että itsekin lopulta ymmärrän, miksi oikean (ja pätevimmän kuuloiseen) termin valinta (osallistuva vai yhteissuunnittelu) on tuottanut päänvaivaa. Kyse on tavallaan samasta vanhasta asiasta, jota on puitu akateemisesti 1970-luvulta asti. Miksi asiasta on siis tullut trendikästä vasta nyt?

Osallistuva suunnittelu on kotoisin akateemisesta maailmasta eikä sillä Sandersin ja Stappersin mukaan ole ollut juurikaan vaikutusta bisnesmaailmassa. Taustalla on paljon samaa kuin yhteissuunnittelussa (co-design): tuotteiden ja palvelujen käyttäjät otetaan mukaan suunnitteluprosessiin alusta asti ja heille annetaan myös valtaa päätöksentekoon. Osallistuvan suunnittelijan edustajat eivät kuitenkaan onnistuneet markkinoimaan demokraattisen osallistumisen näkökulmaa massamarkkinoille ennen kuin bisnesyhteisö keksi myyvemmän termin ”arvon yhteisluonti” (value co-creation). Prahalad ja Ramaswamy julkaisivat vuonna 2004 aiheesta kirjan The Future of Competition: Co-Creating Unique Value with Customers.

Lyhyesti osallistuvan suunnittelun heikkouksia käytännön soveltamisessa:

• akateemista, tutkijoiden vetämää toimintaa – liian kaukana liiketoiminnasta
• keskittynyt organisaatio- ja työ-kontekstiin kuluttajien ja vapaa-ajan palvelujen sijaan
• perinteiset menetelmät eivät tue kaikkien aktiivista osallistumista. Vaikka puhutaan demokraattisesta suunnittelusta, osallistumaan pääsevät vain jotkut käyttäjien edustajat.

Mikä yhteissuunnittelussa sitten on toisin?

• sovellettavissa mihin tahansa, nimenä vetoaa myös johtajiin
• olennaista yhteinen luova toiminta: käyttäjät mukaan ideoinnista alkaen
• avoin uusille menetelmille ja interaktiotavoille
• tutkija muuttuu tukijaksi (sen sijaan, että tutkitaan ja analysoidaan ihmisten tarpeita, tuetaan ihmisiä löytämään itse ratkaisuja omiin tarpeisiinsa)

Epädemokraattista suunnittelua

”Designin ei pidä koskaan olla demokraattista”, väitti Leisa Reichelt jo pari vuotta sitten blogissaan. Ilahduin törmättyäni lauseeseen pienellä viiveellä, sillä samaa olen pohtinut itsekin, vaikkei lausetta tohtisikaan sanoa ääneen.

Kun tekee töitä sosiaalisen median ja kansalaisosallistumisen parissa, olisi jotenkin mukavampaa sanoa, että massojen viisaus toimii ja kaikkien ääni on yhtä arvokas. Vaan ei se ole. Designereita tarvitaan myös sosiaalisessa mediassa.

Reicheltin kokemukset yhteisölähtöisestä kehittämisestä ovat kuitenkin ilahduttavan positiivisia. Massojen viisaus toimii kyllä ja auttaa designeria, kunhan tämä on valmis toimimaan sosiaalisessa mediassa ja seulomaan merkityksellisiä ääniä kohinan seasta. Varsinainen työ on kuitenkin syytä jättää ammattilaiselle.

Osallistuvaa suunnittelua ennen ja nyt

Luin niin vanhoja artikkeleita, että niihin on melkein vaikeaa linkittää järkevästi. Mitä lie kaipuuta historiaan ja termien taustojen ymmärtämiseen, kun lueskelin taksonomiaa osallistuvan suunnittelun käytännöistä vuodelta 1993.

Kummallisen moni asia oli maailmassa valmiina jo silloin.

Ja toisaalta tuo maailma, jossa työpaikoille vaadittiin demokratiaa toimistosovellusten kehittämiseen ammattiyhdistysten voimalla, tuntuu itselleni kovin vieraalta. En toki väitä, että toimisto-ohjelmat olisivat vielä kehityksen huipussa tai että käyttäjien huomioiminen niiden suunnittelussa olisi kunnossa. Jotenkin kyseinen sektori vaan tuntuu kovin pieneltä ja epäkiinnostavalta nicheltä. 17 vuodessa tietokoneille on löytynyt muitakin käyttökohteita kuin työnteko.

Ehkä tämän tosiasian toteaminen helpottaa itseäni myös sen osalta, ettei osallistuvan suunnittelun ole yhteisöpalveluiden aikakaudella pakko jämähtää samoihin menetelmiin, joita käytettiin ammattiyhdistysten kanssa puoli vuosisataa sitten. Yhdyn mielelläni Asbjørn Følstadin mietteisiin osallistuvan suunnittelun 2.0 versiosta, jossa käyttäjät voivat osallistua suunnitteluun ja kehittämiseen sosiaalisen median kautta.